Taloksi (tai mökiksi) asettumassa

Nairobi ja Wildebeestin campingalue ovat jo taakse jäänyttä elämää, ja tämänhetkinen asuinpaikkamme jo hieman pidempiaikaisempi. Moshissa, Pohjois-Tansaniassa, vietämme seuraavat kymmenen viikkoa ja ripajat päälle. Vaikka pikkubussimatka Nairobista Moshiin kesti noin kahdeksan tuntia, maisemia toljottaessa matka sujui kohtalaisen nopeasti - siitäkin huolimatta, että kahdeksassa tunnissa oli ainoastaan kaksi vessataukoa. Maisemat vaihtuivat kaoottisesta Nairobista perinteisempään Afrikkaan, ja bussin ikkunoista pystyi näkemään Maasai-kyliä, kuivuneita jokia, savannia, vuoristoa sekä sadoittain tiellä ja sen laidoilla poukkoilevia lehmiä, aaseja, koiria ja vuohia. Mitä lähemmäs Moshi tuli, sitä enemmän saattoi nähdä Afrikan korkeimman vuoren, Kilimanjaron kohoavan horisontissa.

Home sweet home.

Moshin keskustaan päästyämme tilasimme taksin kohti tulevaa asumustamme, Mzungu housea (valkoisten talo). Tämä nuoripari sai ensimmäisen oman yhteisen asumuksensa, kun perillä meitä odotti ehkä kymmenen neliön kokoinen, pyöreä, vessa/suihku-yhdistelmän sisältävä puutarhamökki paikallisen vapaaehtoistyöjärjestön pihalla. Olimme molemmat tyytyväisiä, että saimme oman vessan, ja koleran iskiessä ei tarvitse kuin hypätä sängystä suoraan pöntölle. Tämä tulisi olemaan kotimme seuraavat kymmenen viikkoa. Länsimaalaisen, mukavuudenhaluisen mielen täyttää kuitenkin muutama kysymys; miksi ilmastointilaitteemme vuotaa vettä lattialle, miksi vessanovessamme ei ole kahvaa, miksi vesi on poikki ja missä hiivatissa on lähin McDonalds?

Näkymiä kotikonnuilta - Mt. Kilimanjaro & kuolemanpelto

Mäkkäriä ei löytynyt, eikä tarvitsekaan, mutta kävimme jo torstai-iltana maistamassa paikallista ruokaa Jarmon mestassa (Aleksin ja Joonaksen ristimä, viimevuotinen kantapaikka). Uni tuli pitkän päivän jälkeen aikaisin, ja ensimmäinen yö meni moskiittojen ja vuotavan ilmastointilaitteen kanssa taistellessa. Perjantai-aamuna meille oli organisoitu Moshi-kierros, jossa meille näytettiin paikallisia menomestoja, ruokapaikkoja ja muita tarpeellisia palveluita Moshin keskustassa. Ilmeisesti varhaisdementoituvalle Joonakselle myös orientaatiokierros oli tarpeen muistin virkistämiseksi. Päivä meni mukavasti kaupunkia kierrellessä, paikallista elämää tuijotellessa ja syödessä. Kun olimme seitsemän aikaan tulossa majoituspaikkaamme illalliselle, suunnattomaksi riemuksemme ja kiitokseksemme huomasimme, että perjantain illallinen oli viivattu yli ja jouduimme lähtemään takaisin kaupunkiin syömään. Luulimme tilanneemme kanaa ja banaania, mutta loppujen lopuksi saimme syötäväksemme pelkkää grillattua banaania - kaksi kappaletta nassua kohden. Koska nälkä jäi vielä hieman kaivelemaan, kävimme katugrillistä hakemassa Sansibar-pizzaa take awayna. Se osoittautuikin hinta-laatusuhteeltaan mainioksi ilta- tai välipalaksi. Kun pääsimme taksilla takaisin kämpille, ja saimme murkinat popsittua, Laura huomasi ilokseen että olimme saaneet ystäväksemme aivan hervottoman kokoisen torakan. Siitä selvittiin kuitenkin perinteisellä tainnutus-hukutussurmaamisella. Vaikka sievä puutarhamökkimme muistutti aurinkoisen päivän jäljiltä tulista pätsiä, oli taas yritettävä saada unen päästä kiinni. Joonas oli juuri pääsemässä prinsessauniensa ytimeen, kun hän havahtui vierestään kuuluvaan Lauran unissaanmokellukseen. Näyttää siltä, että kohtalolla on näppinsä pelissä tämän reissun yöunien suhteen.

Vesikatkon jatkuessa jo kolmatta päivää päätimme lähteä toiselle puolelle kaupunkia uima-altaalle. Tulisipa lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla; saataisiin palvottua aurinkoa koko aamupäivä ja käristää itsemme junttirajainkkareiksi, mutta toisaalta pääsisimme myös käymään suihkussa, kun se ei kämpillä ollut mahdollista. Molemmat tavoitteet toteutuivat (rasti ruutuun; done). Tämän jälkeen oli tarkoitus skypetellä Suomeen, mutta sähkökatkoksen takia se suunnitelma kosahti kätösiin. Lounaan kävimme kiskomassa pakistanilaisomistuksessa olevassa ravintolassa, jossa oli paikalliseen hintatasoon nähden hieman arvokkaampia ruokia. Tutustuimme myös hieman muihin vapaaehtoisiin, jotka asuvat saman järjestön tiloissa kuin mekin. Tällä hetkellä meitä on yhteensä alle kymmenen, pääosin eurooppalaisia mutta myös muualta, muun muassa Australiasta on porukkaa vapaaehtoishommissa järjestön kautta. Ensi viikolla kokoonpanoon tulee kuitenkin lisäystä, sillä Suomesta tulee joku vapaaehtoinen ja Tanskasta parikymmentä tyttöä - voi sitä mokelluksen määrää...

Nyt on reissun ensimmäinen viikko takana, paljon on tullut nähtyä ja tehtyä, vaikka kyllä kulttuuriin totutellessa vielä tovi menee. Huomenna maanantaina olisi tarkoitus aloittaa työharjoittelut kumpikin omalla tahollaan. Aamupalan jälkeen on vuorossa orientaatio järjestön toimintaan, ja sen jälkeen itse harjoittelupaikkoihin tutustuminen. Jännitystä lisää hieman se, että täällä on kuulema ollut ongelmia työluvan saamisen suhteen, sillä työluvan hinta onkin pompannut yhtäkkiä 150USD:sta viiteensataan dollariin. Paikalliseen tapaan järjestön toimesta meille ei ole asiasta informoitu, mutta olemme kuulleet asiasta multa vapaaehtoisilta. Joka tapauksessa, noin suurta rahasummaa emme ole maksamassa työluvista, sillä me olemme maksaneet sen mikä on käskettykin - järjestö hoitakoon loput. Saa nähdä, miten asia järjestyy, mutta työluvitta työskenteleminen voi olla kohtalokasta sekin. Huomenna varmaan tiedämme asiasta enemmän... Hakuna matata.

Jottei tässä kuumuudessa vahingossakaan pääse laihtumaan, jatkamme jääkahvin ja mansikkapirtelön lipittämistä. Palataan asiaan alkuviikosta!

J & L

PRTSK PRTSK