, sen vanhana omistaa. Tai myy paikallismarkkinoilla puoleen hintaan.
Olipa kerran kolme paria kenkiä; yhden keltavalkoiset Scottin lenkkitossut, Timberlandin "aidot", moshilaisesta kenkäliikkeestä edellisellä viikolla ostetut sandaalit, sekä kadulta ostetut, auton renkaista käsitöinä tehdyt flipflopit (joilla oli aluksi todella epämiellyttävä kävellä). Kenkien yhteinen taival suomalaismiehen omistamina oli lyhyt, mutta sitäkin onnellisempi. Ukko piti niistä kovasti, ja Scottien kanssa kävi jo rutiiniksi muodostuneella aamulenkillä lähes joka aamu. Timberlandit ja flipflopit olivat sen verran lämminverisiä, että mies päätti niiden antaa nukkua ulkona joka yö, hostellin kuistilla - siinä, missä muidenkin kengät olivat, täysin turvassa muurien ja lukitun portin takana. Pihalla, jota vartioi saksanpaimenkoira ja hikinen, salskea nuori vartija. Eräänä keskiviikkoiltana ukkelilla kävi sääliksi myös lenkkitossuja, jotka yksin joutuivat nukkumaan hänen sänkynsä alla, kuumassa. Ja haisivatkin vielä. "Ne kaipaavat tuulettumista", hän ajatteli, ja päätti jättää myös Scottit ystäviensä viereen nukkumaan. Kello oli yli kymmenen illalla, ja aamulla seitsemältä olisi taas aamulenkin aika; tokkopa Scotit siinä ajassa ikäväänsä kuolisivat. Eipä ollut tyhmällä, valkoisella miehellä hajuakaan siitä, mitä tämä yhden kerran poikkeus toisi tullessaan.
Aamulla, herättyään ja lenkkivaatteet päälle vedettyään oli aika lähteä lenkille. Vaimonhakkaajapaita päälle, ja maaliset shortsit jalkaan, lasi vettä huiviin ja kuistille. Mutta; kuistilla oli yksi pari flipfloppeja, nekin tuntemattomat - ukkelin omia kenkiään ei näkynyt missään. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun joku olisi yön aikana siirtänyt kenkiä toiselle kuistille, sisälle, tai esimerkiksi lainannut niitä toviksi. Paikat koluttiin läpi, ja noin tunnin etsintöjen ja aamukahvin jälkeen ukkeli sai tietää hieman enemmän yöstä; yövahti oli herännyt koiran haukuntaan keskellä yötä, kun mustat, pienet kiusankappalekatulapset juoksivat ulos porteista kenkiä mukanaan ja huutaen mennessään. Liian myöhäistä; tyhmä koira ja juuri Ruususen uniltaan herännyt, pöhnäinen vartija eivät ehtineet kissaa sanoa, kun pojat, Scottit, Timberlandit, flipflopit ja brittiläistyttö Lauran vaelluskengät katosivat näköpiiristä.
Oli kyllä siisti fiilis aamulla! Tänne sitä tulee, yrittää tehdä edes jotain parantaakseen tätä päin prinkkalaa toimivaa systeemiä ja sen hoteissa kärvisteleviä, kouluttamattomia ihmisiä - ja tämän siitä saa. Mutta; saipahan joku kalliit juoksukengät - sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä, koska he eivät ymmärrä niiden arvoa ja myyvät ne paikallistorilla todennäköisesti 15000 TSH:llä (=7,5€). Sandaaleistakin saattavat muutaman euron saada. Valitettavasti kaupankäynti "keskiarvoihmisillä" toimii joko varastetulla tai ilmaiseksi lahjoitetulla tavaralla. Siksi en aio enää koskaan lähettää tänne vaatteita, vaan auttaa paikan päällä ja toisin keinoin. Eivät ihmiset osaa arvostaa valkoisten apua, se on vain ja ainoastaan bisnestä. Jopa ystävyyssuhteet, jotka aluksi vaikuttavat hyviltä ja jonkin arvoisilta, osoittautuvat lähes poikkeuksetta vain rahan perässä juoksemiseksi. Se on tavallaan tosi harmi, koska ihmiset ovat todella mukavia, vastaanottavaisia, ja yleensä kiinnostuneita tekemisistäsi. Mutta kunnioittaa he eivät osaa, eivätkä kiittää. Tai osaavat, mutta se maksaa. Nuoleskella he kyllä osaavat; valkoista kohdellaan ravintolassa kuin presidenttiä, mutta skeptikon veikkaus on: tipin toivossa. Ja silti tätä paikkaa rakastaa päivä päivältä enemmän. Jos Suomessa joku olisi varastanut mun kengät, suhtautuminen olisi ollut hieman eri luokkaa - täällä sen ymmärtää, koska se on niin syvällä kulttuurissa, ja ainoa opittu tapa selvitä eteenpäin, saada rahaa. Pystyn ymmärtämään, muttei se tee siitä hyväksyttävää - ja toisaalta syö viimeisiäkin luoton rippeitä ihmisiin ja yhteiskuntaan. Ja ennenkaikkea, antaa uutta, perusteltua näkökulmaa rasismin suhteen. Vaikka tämä toimintamalli ei ole missään määrin rotukohtainen, eikä missään nimessä tämän sukupolven vika, se antaa syyn olla skeptinen, kun puhutaan luottamuksesta tässä kulttuurissa eläviin ihmisiin.
Tämähän alkaa melkein olla jo kuin suoraan Jobin kirjasta... Valitusvirttä toisen perään. Ensi kerran, kun Suomessa ahdistaa ja masentaa, näitä tekstejähän voi rohmuta välipalaksi - jos sitä taas hetken osaisi arvostaa sikäläistä elämäntyyliä. Eipä nuo kengät niin hirveästi harmita, matkavakuutus kun periaatteessa korvaa uudet. Sitäpaitsi, nyt on pätevä syy jättää sunnuntaina juostava Kilimanjaro Marathon väliin (jos olisi vanhat kunnon Scottit, olisin tottakai mennyt ja piessyt kaikki paikalliset maratoonarit). Ostin tänään samanmoiset Timberlandin sandaalit kuin viime viikolla. Kuinka ollakaan, kahden tunnin päästä ensimmäinen remmi irtosi saumoistaan. Oikeesti? Oikeesti. Oikeesti!
Kengät ovat muutenkin olleet päivän sana; aamupäivästä käytiin ostamassa Msamarian muksuille suihkukengät torilta. Tällä kertaa jopa kirjoitettiin permanenttitussilla nimet niihin, jos pysyisivät vähän paremmin tallessa kuin aiemmat. Huomenna pitäisi mennä paikalliseen Hotel Keysiin tekemään vähän fundraisingia Msamarian hyväksi myymällä lasten tekemiä ranne- ja kaulakoruja. Saa nähdä, mitä siitä tulee, mutta yrittänyttä ei laiteta, ja saapahan työpäiviin vähän vaihtelua. Viikonloppu menee himmaillessa täällä Moshissa.
Tänään, torstaina 24.2 on sikäli merkittävä päivä, että tasan kolmen viikon päästä on meidän viimeinen duunipäivä (Aleksi laskee niitä joka päivä miljoona kertaa). Ja toisaalta, söin tänään todella hyvää pizzaa Deli Chezissä! Ja ensimmäisen kerran elämässäni joku minusta riippumaton tekijä esti minua menemästä lenkille.
Mistähän sitä rustaisi seuraavan valitusvirren? Siitäkö, ettei netti toimi moitteettomasti, jääkahvin hinta on noussut Union coffeessa tuhannella shillingillä, vaiko siitä, että sandaaleista irtoaa jo toinen remmi eikä palautusoikeutta ole? Siihen asti, näkemiin.
PS. Yksi Union coffeen tarjoilijoista luuli, että Suomi on Kanadan vieressä. Eräs ystävämme luuli, että Lappi on Irlannissa.
PPS. Meidän yövahti steppailee tuolla mun flipflopit jalassa!?
Avojaloin halki Afrikan........
torstai 24. helmikuuta 2011
maanantai 21. helmikuuta 2011
Perusasiat perseellaan
Kun paatin lahtea Tansaniaan tekemaan tyoharjoittelua ja vapaaehtoishommia, ajattelin, etta ehka taalla oppii arvostamaan niita asioita, joita meilla "hyvinvointivaltiossa" Suomessa on. Toki olin sen suhteen hieman skeptinen, mutta kylla se osittain on toteutunut. Vaikka suomalainen kapea, mustavalkoinen, nationalistinen ja melko konservatiivinen maailmankuva sapettaakin, meilla yhteiskunnan tasolla on asiat melko hyvin.
Tottakai katukuvassa ensimmaisena pistivat silmaan koyhyys ja ihmisten fyysinen pahoinvointi, ja toisaalta elintasoerot - keski-ikaiset, miltei suomalaisen pulsukaljamahan omaavat bisnesmiehet (joilla kravatit ovat n. 15 senttia pitkia) ajamassa kalliilla ja uudenkarheilla maastureillaan, kun taas vieressa vanha rouva, jolla ei ole sormia tai raajoja, kerjaamassa rahaa kadun kulmassa. Pahalta tuntuu vielakin kavella joka paiva samojen kerjalaisten ohi ja katsoa vain poispain. On Suomessakin koyhyytta, mutta ei missaan nimessa verrattavissa tanne, mika on ilmiselvaa puhuttaessa kehitys- ja teollisuusmaiden eroista. Suomessa verotussysteemi (vaikka ihmiset itkevat senkin takia) on toimiva ja kuitenkin melko tasapuolinen. Taalla jokainen maksaa veroja samanverran, joten rikkailta ihmisilta summat ovat aivan yhta tyhjan kanssa. Rikkaat rikastuvat rikastumistaan ja koyhat istuvat 18 tuntia vuorokaudessa kerjaamassa. Hallitukselta ei tukia heru, ja kirkko keraa viimeisetkin varat - pastorit isoine mahoineen ajavat sitten mersuilla. Alhaisen verotuksen takia valtio ei tarjoa julkisia palveluja: ei ilmaista terveydenhuoltoa (jonka nakee noin miljoona kertaa paivassa katukuvassa), ei ilmaista koulutusta, ei mitaan. Ei sosiaaliturvaa.
Suomessa on uskomattoman hyva koulutusjarjestelma, ja lansimaiset prioriteetit myos koulutuksessa ovat hieman erilaiset kuin kehitysmaissa. Jos 7-vuotias ekaluokkalainen laskee ensimmaiset matikantehtavansa vaarin, opettaja selittaa, missa meni vikaan - ja uusi yritys. Jos tansanialaislapsi tekee saman virheen, opettaja ei kerro, missa meni vikaan - ja vitsa heilahtaa. Yleensa kolmesti. Suomessa asu on miltei vapaa, ja repun kunnolla tai kenkien puhtaudella ei sinansa ole minkaan valtakunnan merkitysta koulunkaynnin kannalta, mutta taalla ne ovat todella tarkeita asioita. Jos paita on likainen, tai joku osa univormusta puuttuu, tai reppu on rikki, piiskaa tulee niin etta varmasti kirvelee. Ihan uskomatonta. Myos terveydenhuollosta saamme olla todella kiitollisia. Taalla kuulee tarinoita tytoista, jotka tietavat olevansa raskaana, mutteivat tieda mika sen on aiheuttanut. Nahtiin eras pyorakolari, jossa polkupyorailija jai auton alle, kolautti paansa asfalttiin, sai valtavan haavan rintaan - ei taalla soiteta apua. Paikalliset tulevat pahoittelemaan paikalle, mutta koska terveyspalvelu on uskomattoman kallista, ei ihmisilla ole varaa siihen.
Ei tallaisia asioita tule ajateltua kotona. Tai ehka tulee, mutta omin silmin nakeminen on jotain paljon avartavampaa. Olkaamme siis tyytyvaisia. Siina pari vertailukohtaa ihan yhteiskuntatason asioista. Tata avautumista varmasti tulee viela.
Rakastan teita,
heippa
Tottakai katukuvassa ensimmaisena pistivat silmaan koyhyys ja ihmisten fyysinen pahoinvointi, ja toisaalta elintasoerot - keski-ikaiset, miltei suomalaisen pulsukaljamahan omaavat bisnesmiehet (joilla kravatit ovat n. 15 senttia pitkia) ajamassa kalliilla ja uudenkarheilla maastureillaan, kun taas vieressa vanha rouva, jolla ei ole sormia tai raajoja, kerjaamassa rahaa kadun kulmassa. Pahalta tuntuu vielakin kavella joka paiva samojen kerjalaisten ohi ja katsoa vain poispain. On Suomessakin koyhyytta, mutta ei missaan nimessa verrattavissa tanne, mika on ilmiselvaa puhuttaessa kehitys- ja teollisuusmaiden eroista. Suomessa verotussysteemi (vaikka ihmiset itkevat senkin takia) on toimiva ja kuitenkin melko tasapuolinen. Taalla jokainen maksaa veroja samanverran, joten rikkailta ihmisilta summat ovat aivan yhta tyhjan kanssa. Rikkaat rikastuvat rikastumistaan ja koyhat istuvat 18 tuntia vuorokaudessa kerjaamassa. Hallitukselta ei tukia heru, ja kirkko keraa viimeisetkin varat - pastorit isoine mahoineen ajavat sitten mersuilla. Alhaisen verotuksen takia valtio ei tarjoa julkisia palveluja: ei ilmaista terveydenhuoltoa (jonka nakee noin miljoona kertaa paivassa katukuvassa), ei ilmaista koulutusta, ei mitaan. Ei sosiaaliturvaa.
Suomessa on uskomattoman hyva koulutusjarjestelma, ja lansimaiset prioriteetit myos koulutuksessa ovat hieman erilaiset kuin kehitysmaissa. Jos 7-vuotias ekaluokkalainen laskee ensimmaiset matikantehtavansa vaarin, opettaja selittaa, missa meni vikaan - ja uusi yritys. Jos tansanialaislapsi tekee saman virheen, opettaja ei kerro, missa meni vikaan - ja vitsa heilahtaa. Yleensa kolmesti. Suomessa asu on miltei vapaa, ja repun kunnolla tai kenkien puhtaudella ei sinansa ole minkaan valtakunnan merkitysta koulunkaynnin kannalta, mutta taalla ne ovat todella tarkeita asioita. Jos paita on likainen, tai joku osa univormusta puuttuu, tai reppu on rikki, piiskaa tulee niin etta varmasti kirvelee. Ihan uskomatonta. Myos terveydenhuollosta saamme olla todella kiitollisia. Taalla kuulee tarinoita tytoista, jotka tietavat olevansa raskaana, mutteivat tieda mika sen on aiheuttanut. Nahtiin eras pyorakolari, jossa polkupyorailija jai auton alle, kolautti paansa asfalttiin, sai valtavan haavan rintaan - ei taalla soiteta apua. Paikalliset tulevat pahoittelemaan paikalle, mutta koska terveyspalvelu on uskomattoman kallista, ei ihmisilla ole varaa siihen.
Ei tallaisia asioita tule ajateltua kotona. Tai ehka tulee, mutta omin silmin nakeminen on jotain paljon avartavampaa. Olkaamme siis tyytyvaisia. Siina pari vertailukohtaa ihan yhteiskuntatason asioista. Tata avautumista varmasti tulee viela.
Rakastan teita,
heippa
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Eläimellistä menoa
Tsajajajajajaa!
Tansaniassa jokaisen itseään kunnioittavan turistin on koettava seuraavat kolme elämystä; Kilimanjaron huipulle kiipeäminen, Zanzibarin (Tansanian Las Palmas) valkoisilla hiekkarannoilla löhöäminen valkoisten länsimaalaisturistien kanssa, sekä tietenkin safari (mielellään luxushotelleissa porealtaassa juoden aitoa shamppanjaa henkilökunnan kiikuttaessa eläimiä altaan reunalle). Itsekunnioituksen äärimmäisyydestä minimaalisuudesta, taloudellisen tilanteen heikkoudesta, sekä aikataulun tiukkuudesta johtuen meidän ainoa turistikokemuksemme oli safari - sekin telttamajoituksella pahkasikojen röhkiessä teltan vieressä ja muiden turistien möykätessä viereisissä teltoissa. Sinne vaan, muiden pervojen sekaan juhlimaan!
Täytyy sanoa, että oli se todellakin sen rahamäärän arvoinen kokemus, vaikka välillä hermot olivat melko kireällä. Ensimmäisenä päivänä autosta puhkesi rengas kahdesti, toisena päivänä rengasrikkojen lisäksi katkesi joku akseli, kolmantena päivänä oli vain yksi rengasrikko, mutta neljäs päivä oli pahin; yhtään rengasta ei puhjennut. Sen sijaan autosta irtosi rengas melkein 60 kilometrin tuntinopeudessa. Ensin auto tömähti ja ajautui hiekkavalliin tien reunaan, sitten se pysähtyi ja kohta pystyimme näkemään renkaan viilettäessä 50 metrin päässä autosta pellolla. Tilanne oli tosi ironinen, nauratti vaan kun katsoi että siellä se rengas pyörii vuohien seassa. Eikä siinä mitään, henkilövahinkoja ei tullut, mutta jos se olisi tapahtunut 5 minuuttia sitten 90 kilometrin tuntinopeudessa, olisi voinut käydä hullusti. Onneksi läheltä piti-tilanteita ei lasketa.
Se siitä itkusta ja hampaiden kiristyksestä - vaikka aina pitää vähän dramatisoida. Safari oli uskomaton kokemus; aivan upeita maisemia, mielettömän hyvä ryhmä (ironista kyllä, seitsemäs mukaan tullut henkilö oli ainoa, johon meinasi palaa hermot), kauniita ja rumia, suuria ja pieniä eläimiä joita on pienestä pitäen katsottu luontodokkareista - aivan fantastista. Lisäksi yksi siisteimpiä elämyksiä koko reissulla oli auto-onnettomuudesta aiheutunut tilanne; auto hajosi ja jäi tien päälle, joten saatiin jatkaa matkaa Ngorongoron leirintäalueelle Masaiheimolaisten kuorma-auton lavalla; aivan upea meininki, ja järkytyksestä huolimatta koko ryhmä oli ihan skitsona ja nauroi todella väsyneille vitseille. Vauhtia oli ehkä 20 km/h, mutta matka meni melko mukavasti auton lavalla makoillessa. Myös teltassa yöpyminen oli kokemus sinänsä, vaikka viimeisenä yönä ei sateen, pahkasikojen ja onnettomuuden takia tullut nukuttua juuri ollenkaan. Safari kokonaisuudessaan oli upea, ja maisemat monessa kohtaa kuin suoraan Leijonakuninkaasta - Circle of Life soimaan ja meinas itku tulla.
Keskiviikkoiltana päästiin takaisin perille kämpille, ja meille ystäviksi tulleiden Lauran, Giovannin, Sandran ja Bennyn kanssa mentiin paikalliseen Pamela bariin istumaan iltaa. Oli hieman erilainen futiselämys katsoa Mestareiden liigaa täällä kuin Suomessa - porukkaa oli kuin pipoa, ja vaikka televisio oli ehkä 32", ihmisiä oli jopa kadulta asti töllöttämässä matsia! Vähän harmitti ettei tullut yhtään tappelua, eikä edes poliiseja paikalle, mutta...
Torstai ja perjantai meni normaalilla rutiinilla töissä, ja jäähyväisten parissa. Torstai-iltana jouduttiin itkeskelemään Lauran (Raula) ja Gion paluulentoa, ja perjantaiaamuna oli aika halailla höpsöjä saksalaisia hyvästiksi. Olivat kyllä aivan huipputyyppejä kaikki. Ja mikä parasta, täällä ihmiset ovat niin samanhenkisiä - kotimaasta tai iästä riippumatta. Me olemme täällä nuorimpia, ja safariystävämmekin olivat noin 30-vuotiaita. Huvittavaa, kun uusiin ihmisiin tutustuu, ensimmäinen ilta täytyy aina olla asiallisesti, puhua politiikasta ja maailmanparantamisesta, hyvinvoinnista "hyvinvointivaltioissa" ja pahoinvoinnista pahoinvointivaltioissa ynnä muuta potaskaa. No, onhan se ensivaikutelma toki tärkeä - muutenhan mekin oltaisiin saatu lähteä safarille kahdestaan, jollei oltaisi yritetty olla ihmisiksi tutustumisvaiheessa. Tuntien ja päivien kuluessa on kuitenkin helpottavaa huomata, että tässä kuumuudessa myös muiden päät pehmenevät, ja vessahuumori uppoaa myös kolmenkymppisille, sivistyneille länkkäreille. Suomessa sitä on "muutamaan" otteeseen kuullut jotain pieniä vihjeitä aikuiseksi kasvamisesta ja kaiken maailman hölynpölystä, mutta nyt oikeutan itselleni vähintään kymmenen lapsuusvuotta lisää. Ihminenhän on tunnetusti aidoimmillaan lapsena, niin mitäpä sitä itseään muuttamaan. Yksi elämäni suurimmista meriiteistä ja ylpeydenaiheista on, kun safarilla saimme moneen kertaan kuulla olevamme hulluimmat ihmiset, ketä ystävämme ovat koskaan tavanneet. Jollain perverssillä tavalla se tuntui todella hyvältä. Ja kuinka hyvältä tuntuikaan puhua saksaa hieman päätäaukovalla tavalla aidoille sakemanneille - ah!
Viikonlopun piti mennä rentoutuessa safarista, mutta olimme molemmat päivät töissä. Lauantaina olimme maalaamassa uutta katulastenkeskusta, jossa asuu tällä hetkellä 24 lasta. He joutuivat muuttamaan lähikylästä Moshiin, kun entisen keskuksen omistajan ja muun henkilökunnan sukset menivät ristiin. Täytyy toivoa, että elämä Moshissa alkaa rutinoitua mahdollisimman nopeasti, ja ettei vastaavanlaisia konflikteja tule. Sunnuntaina olimme maalaamassa toista katulasten keskusta, jossa on ainoastaan seitsemän lasta, ja paikkaa pyörittävät suomalainen nainen ja saksalainen mies. Oli itseasiassa todella mukava jutella suomalaisnaisen kanssa - näistä ympyröistä Moshissa oppii joka päivä uutta. Täytyy sanoa, etten kyllä Suomessa ole ikinä näin sekaviin sotkuihin ja piireihin törmännyt. Ja hyvä niin. Silti päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että tänne haluan tulla uudestaan. Vaikka täällä on paljon kurjuutta, ja käytännössä keneenkään ei voi luottaa, kulttuuri on todella kiehtova ja haastava. Uu jee jee jee!
Huomenna taas pirteänä töihin. Jippijaijee... Ja töiden jälkeen maalaamaan. Palaan asiaan ensi viikolla, täytyy yrittää kirjoittaa useammin ja vähemmän. Ei tässä enää jaksa miettiä mitä kirjoittaa. Parempi olla miettimättä mitään.
Auf wiederhören!
Tansaniassa jokaisen itseään kunnioittavan turistin on koettava seuraavat kolme elämystä; Kilimanjaron huipulle kiipeäminen, Zanzibarin (Tansanian Las Palmas) valkoisilla hiekkarannoilla löhöäminen valkoisten länsimaalaisturistien kanssa, sekä tietenkin safari (mielellään luxushotelleissa porealtaassa juoden aitoa shamppanjaa henkilökunnan kiikuttaessa eläimiä altaan reunalle). Itsekunnioituksen äärimmäisyydestä minimaalisuudesta, taloudellisen tilanteen heikkoudesta, sekä aikataulun tiukkuudesta johtuen meidän ainoa turistikokemuksemme oli safari - sekin telttamajoituksella pahkasikojen röhkiessä teltan vieressä ja muiden turistien möykätessä viereisissä teltoissa. Sinne vaan, muiden pervojen sekaan juhlimaan!
Täytyy sanoa, että oli se todellakin sen rahamäärän arvoinen kokemus, vaikka välillä hermot olivat melko kireällä. Ensimmäisenä päivänä autosta puhkesi rengas kahdesti, toisena päivänä rengasrikkojen lisäksi katkesi joku akseli, kolmantena päivänä oli vain yksi rengasrikko, mutta neljäs päivä oli pahin; yhtään rengasta ei puhjennut. Sen sijaan autosta irtosi rengas melkein 60 kilometrin tuntinopeudessa. Ensin auto tömähti ja ajautui hiekkavalliin tien reunaan, sitten se pysähtyi ja kohta pystyimme näkemään renkaan viilettäessä 50 metrin päässä autosta pellolla. Tilanne oli tosi ironinen, nauratti vaan kun katsoi että siellä se rengas pyörii vuohien seassa. Eikä siinä mitään, henkilövahinkoja ei tullut, mutta jos se olisi tapahtunut 5 minuuttia sitten 90 kilometrin tuntinopeudessa, olisi voinut käydä hullusti. Onneksi läheltä piti-tilanteita ei lasketa.
Se siitä itkusta ja hampaiden kiristyksestä - vaikka aina pitää vähän dramatisoida. Safari oli uskomaton kokemus; aivan upeita maisemia, mielettömän hyvä ryhmä (ironista kyllä, seitsemäs mukaan tullut henkilö oli ainoa, johon meinasi palaa hermot), kauniita ja rumia, suuria ja pieniä eläimiä joita on pienestä pitäen katsottu luontodokkareista - aivan fantastista. Lisäksi yksi siisteimpiä elämyksiä koko reissulla oli auto-onnettomuudesta aiheutunut tilanne; auto hajosi ja jäi tien päälle, joten saatiin jatkaa matkaa Ngorongoron leirintäalueelle Masaiheimolaisten kuorma-auton lavalla; aivan upea meininki, ja järkytyksestä huolimatta koko ryhmä oli ihan skitsona ja nauroi todella väsyneille vitseille. Vauhtia oli ehkä 20 km/h, mutta matka meni melko mukavasti auton lavalla makoillessa. Myös teltassa yöpyminen oli kokemus sinänsä, vaikka viimeisenä yönä ei sateen, pahkasikojen ja onnettomuuden takia tullut nukuttua juuri ollenkaan. Safari kokonaisuudessaan oli upea, ja maisemat monessa kohtaa kuin suoraan Leijonakuninkaasta - Circle of Life soimaan ja meinas itku tulla.
Keskiviikkoiltana päästiin takaisin perille kämpille, ja meille ystäviksi tulleiden Lauran, Giovannin, Sandran ja Bennyn kanssa mentiin paikalliseen Pamela bariin istumaan iltaa. Oli hieman erilainen futiselämys katsoa Mestareiden liigaa täällä kuin Suomessa - porukkaa oli kuin pipoa, ja vaikka televisio oli ehkä 32", ihmisiä oli jopa kadulta asti töllöttämässä matsia! Vähän harmitti ettei tullut yhtään tappelua, eikä edes poliiseja paikalle, mutta...
Torstai ja perjantai meni normaalilla rutiinilla töissä, ja jäähyväisten parissa. Torstai-iltana jouduttiin itkeskelemään Lauran (Raula) ja Gion paluulentoa, ja perjantaiaamuna oli aika halailla höpsöjä saksalaisia hyvästiksi. Olivat kyllä aivan huipputyyppejä kaikki. Ja mikä parasta, täällä ihmiset ovat niin samanhenkisiä - kotimaasta tai iästä riippumatta. Me olemme täällä nuorimpia, ja safariystävämmekin olivat noin 30-vuotiaita. Huvittavaa, kun uusiin ihmisiin tutustuu, ensimmäinen ilta täytyy aina olla asiallisesti, puhua politiikasta ja maailmanparantamisesta, hyvinvoinnista "hyvinvointivaltioissa" ja pahoinvoinnista pahoinvointivaltioissa ynnä muuta potaskaa. No, onhan se ensivaikutelma toki tärkeä - muutenhan mekin oltaisiin saatu lähteä safarille kahdestaan, jollei oltaisi yritetty olla ihmisiksi tutustumisvaiheessa. Tuntien ja päivien kuluessa on kuitenkin helpottavaa huomata, että tässä kuumuudessa myös muiden päät pehmenevät, ja vessahuumori uppoaa myös kolmenkymppisille, sivistyneille länkkäreille. Suomessa sitä on "muutamaan" otteeseen kuullut jotain pieniä vihjeitä aikuiseksi kasvamisesta ja kaiken maailman hölynpölystä, mutta nyt oikeutan itselleni vähintään kymmenen lapsuusvuotta lisää. Ihminenhän on tunnetusti aidoimmillaan lapsena, niin mitäpä sitä itseään muuttamaan. Yksi elämäni suurimmista meriiteistä ja ylpeydenaiheista on, kun safarilla saimme moneen kertaan kuulla olevamme hulluimmat ihmiset, ketä ystävämme ovat koskaan tavanneet. Jollain perverssillä tavalla se tuntui todella hyvältä. Ja kuinka hyvältä tuntuikaan puhua saksaa hieman päätäaukovalla tavalla aidoille sakemanneille - ah!
Viikonlopun piti mennä rentoutuessa safarista, mutta olimme molemmat päivät töissä. Lauantaina olimme maalaamassa uutta katulastenkeskusta, jossa asuu tällä hetkellä 24 lasta. He joutuivat muuttamaan lähikylästä Moshiin, kun entisen keskuksen omistajan ja muun henkilökunnan sukset menivät ristiin. Täytyy toivoa, että elämä Moshissa alkaa rutinoitua mahdollisimman nopeasti, ja ettei vastaavanlaisia konflikteja tule. Sunnuntaina olimme maalaamassa toista katulasten keskusta, jossa on ainoastaan seitsemän lasta, ja paikkaa pyörittävät suomalainen nainen ja saksalainen mies. Oli itseasiassa todella mukava jutella suomalaisnaisen kanssa - näistä ympyröistä Moshissa oppii joka päivä uutta. Täytyy sanoa, etten kyllä Suomessa ole ikinä näin sekaviin sotkuihin ja piireihin törmännyt. Ja hyvä niin. Silti päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että tänne haluan tulla uudestaan. Vaikka täällä on paljon kurjuutta, ja käytännössä keneenkään ei voi luottaa, kulttuuri on todella kiehtova ja haastava. Uu jee jee jee!
Huomenna taas pirteänä töihin. Jippijaijee... Ja töiden jälkeen maalaamaan. Palaan asiaan ensi viikolla, täytyy yrittää kirjoittaa useammin ja vähemmän. Ei tässä enää jaksa miettiä mitä kirjoittaa. Parempi olla miettimättä mitään.
Auf wiederhören!
perjantai 11. helmikuuta 2011
Kulttuurien kohtaamista
Viikko meni ja vihelsi mennessään - taas. Kun tänne on alkanut asettua taloksi, ja rutiini alkaa pikkuhiljaa löytyä, aika menee uskomattoman nopeasti. Jo viisi työviikkoa takana, ja "enää" toiset mokomat jäljellä. Toistaiseksi tuntuu kyllä tosi hyvältä olla täällä (vaikkakin viikko on ollut melkoista tunteiden myllerrystä), mutta ehkäpä noista viimeisen viiden viikon teksteistä saa koottua jonkin sortin valitusvirsikirjan; kuka tietää...
Viime perjantaina mentiin jo kuudeksi aamuun töihin, ja lapset kyllä tykkäsivät siitä tosi paljon ja olivat yllättyneitä. Nyt kun kaikki ovat jo koulussa, oli oikein mukavaa nähdä taas koko poppoo koolla! Töiden jälkeen päästiin aamupäivällä lähtevään bussiin kohti Tangaa ja aina Pangania, Peponi beachia. Neljä viikkoa sisämaassa ennen sitä - kyllä tuntui meri ja kosteus todella hyvältä. Puitteet olivat kuin honeymoonilla; teltta rantanäköalalla, upeaa rantaviivaa pitkät pätkät, nousu- ja laskuvesi, todella hyvää ruokaa merenelävistä, ja tietenkin Afrikan tähtitaivas - joka muuten on ihan uskomattoman upea kokemus, suosittelen. Ei oikein mitään valittamista, paitsi yöllä apinat ja jotkut linnut jotka piti rasittavaa herätyskelloääntä... viimeisenä yönä tajuttiin että kyseessä ei kuitenkaan ollut kenenkään saksalaisturistin herätyskello, vaan joku uskomattoman turha ja rasittava, maailman hirveintä ääntä pitävä elukka. Eikä tosiaan pelkästään kukonlaulun aikaan, vaan koko yön... Kun neljä viikkoa oltiin nielty pölyä, niin rantatuolilla istuminen katsellen tähtiä ja jutellen syvällisiä ja vähemmän syvällisiä meren äärellä tuntui todella hyvältä (ja romanttisista puitteista huolimatta ei mennyt pussailemiseksi). Merivesi teki myös noin neljä kiloa pölyä itseensä imeneille sieraimille hyvää. Peponi beach oli aivan upea paikka, ja tutustuttiin muutamaan ruotsalaisnuoreen, jotka olivat vapaaehtoistyössä hieman eteläisemmässä Tansaniassa. Ja maanantaina käytiin itseasiassa heidän kanssaan myös snorklaamassa koralliriutalla - aivan upeeta! (vaikka merisairaalle Joonaspojalle tuli vähän paha olo ja hän oksensi noin miljoona litraa päästyään takaisin maihin. Se oli pientä se... paitsi että ruotsalaiset nauro mulle.)
Tiistaina tultiin takaisin kotiin, Moshiin, ja suoraan 7 tunnin bussimatkan jälkeen duuniin. Oli kyllä hieman puuduttavaa, varsinkin kuin siitä oli yli 20 tuntia kun oltiin viimeksi syöty. Päästiin kuitenkin töistä hengissä kämpille - taksilla. Loppuviikko hurahtikin sitten todella nopeasti; joka päivä töissä, ja normirutiinit eli kaupunkiin ja sieltä sitten illalliselle kämpille. Ja tiistaista torstaihin joka ilta illallisen jälkeen todella pitkät ja turhauttavat keskustelut tulevasta safarista. Tansanialaiset ihmiset ovat olleet tosi jees, olen kyllä tykännyt sosiaalisuudesta ja heidän tavastaan ottaa ihmiset vastaan ja huomioon. Kun keskustelut alkavat pyöriä bisneksen ja rahan ympärillä, käyttäytyminen on todella rumaa - psykologiat eivät kohtaa, jos toisessa päässä pöytää istuu länkkäri ja toisessa afrikkalainen. Toimintatavat, oletukset ja arvot ovat niin erilaiset. Tilanne oli seuraava; Foot2Africa, jonka kanssa me siis tehdään duunia, järjestää safareita saadakseen järjestölle varoja. Moshissa on noin miljoona muutakin safarifirmaa, ja tottakai halvimman hinnan perässä pitää juosta. MUTTA meille tuli vastaan kiva, pikku ylläri; jos mennään jonkun toisen firman kautta safarille, meidän työsopimukset revitään kappaleiksi. Se oli shokki, mutta eihän meillä käytännössä katsoen ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä oman firman kautta. No, keskiviikkona saatiin hyvä porukka kasaan, kuusi henkeä, tiivis porukka, hyviä tyyppejä kaikki. Varmistettiin vielä, että tällä hinnalla, tällä porukalla lähdettäisiin lauantaina viideksi päiväksi. Ei pidä nuolaista ennenkuin tipahtaa - ainakaan Afrikassa. Seuraavana iltana meidän "pomo" tuli kysymään, että olisiko meille okei jos otettaisiin seitsemäs persoona safarille mukaan. Kysyttiin hinnasta, eikä se menisi sen myötä alaspäin euroakaan. Siinä käytiin sitten kaksi tuntia keskustelua, ja lopulta meille sanottiin, että koska ilmapiiri on nyt jo niin negatiivinen, on parempi jättää koko safari tekemättä - meille kuulema jäisi parempi kuva järjestöstä ilman negatiivista safarikokemusta. Oltiin kaikki todella tyrmistyneitä ja äärettömän kyrsiintyneitä asian suhteen... meidän safari peruutetaan sen takia, että me ollaan tehty sopimus, jota järjestö muuttaa kysymättä meiltä mitään, ja vaikka me lopulta hyväksyimme seitsemännen pyörän porukkaan, "negatiivinen ilmapiiri" oli peruuttaa koko reissun. No, se asia saatiin sovittua - lähdetään safarille! JJJES! Myöhemmin illalla tuli toinen ongelma; järjestö oli tehnyt selvän virheen ja lauantain sijaan merkinnyt alkamispäiväksi perjantain. Sitä sitten ränkläiltiin lopun iltaa, ja lähtöpäivä vaihtui noin miljoona kertaa. Torstai-iltana, kello 23.30 saatiin lopullinen tieto siitä, että safari alkaa vasta lauantaina. Thank God!
Tämän viikon keskustelut ja kokemukset ovat tuoneet taas aivan uusia puolia täkäläisestä tavasta toimia. Prioriteetit ovat melko erilaiset, mikä johtaa helposti konflikteihin. Erikoista, että kollektivistisessa kulttuurissa yhden ihmisen negatiiviset tunteet voivat mennä kuuden yksilön negatiivisten tuntemuksien edelle. Aikatauluista ei myöskään pidetä kiinni, eivätkä täkäläiset ihmiset tunnu ymmärtävän periaatteellisuudesta mitään. Yksi ystävämme täällä oli menossa safarille toisen järjestön kautta, vain siitä syystä, että he järjestävät halvempia reissuja kuin Foot2Africa. No, täällä asiat tuppaavat menemään hieman henkilökohtaisiksi, ja meidän pomo sanoi meille suoraan ettei voi luottaa enään ystäväämme koska hän on "takinkääntäjä", eikä arvosta järjestön sääntöjä. ("I wanna tell u one thing; we have some rules, and they have to be respected..... lause, joka kuultiin noin 783789 kertaa viikon aikana)Ensimmäistä kertaa elämässäni sain olla miljonääri tänään, mutta sekin miljoona meni safarin maksamiseen... ei ole opiskelijan touhua kyllä ollenkaan. Tämä on varmasti suurin osa sitä kulttuurishokkia, jonka olen koko reissusta saanut. Raivostuttavaa, mutta kuten kaikki länkkärit täällä hokevat; "hey, this is Africa - nothing is organized as in Europe."
Se siitä, ensimmäisestä valitusvirrestä. Ei varmasti viimeisestä.
Huomenna, lauantaina, lähtö on kello 9 aamulla, ja takaisin Moshiin tullaan ensi keskiviikkona illalla (toivottavasti ennen yhdeksää, jotta ehtii katsoa Barca-Arsenal-pelin). Palatkaamme siis asiaan ensi viikolla! Pitäkää peukkuja, ettei jouduta norsun mahaan tai sarvikuonon hampaisiin. Tai ettei meidän safarikokki myrkytä meitä... (mikäli nyt päästään sinne safarille, ehtiihän tässä yön aikana vielä moni suunnitelma muuttua) Pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne, ja rakastaa itseänne ja toisianne.
LEIJONAA MÄ METSÄSTÄN
Jungle-Juanes aka Tembo
Viime perjantaina mentiin jo kuudeksi aamuun töihin, ja lapset kyllä tykkäsivät siitä tosi paljon ja olivat yllättyneitä. Nyt kun kaikki ovat jo koulussa, oli oikein mukavaa nähdä taas koko poppoo koolla! Töiden jälkeen päästiin aamupäivällä lähtevään bussiin kohti Tangaa ja aina Pangania, Peponi beachia. Neljä viikkoa sisämaassa ennen sitä - kyllä tuntui meri ja kosteus todella hyvältä. Puitteet olivat kuin honeymoonilla; teltta rantanäköalalla, upeaa rantaviivaa pitkät pätkät, nousu- ja laskuvesi, todella hyvää ruokaa merenelävistä, ja tietenkin Afrikan tähtitaivas - joka muuten on ihan uskomattoman upea kokemus, suosittelen. Ei oikein mitään valittamista, paitsi yöllä apinat ja jotkut linnut jotka piti rasittavaa herätyskelloääntä... viimeisenä yönä tajuttiin että kyseessä ei kuitenkaan ollut kenenkään saksalaisturistin herätyskello, vaan joku uskomattoman turha ja rasittava, maailman hirveintä ääntä pitävä elukka. Eikä tosiaan pelkästään kukonlaulun aikaan, vaan koko yön... Kun neljä viikkoa oltiin nielty pölyä, niin rantatuolilla istuminen katsellen tähtiä ja jutellen syvällisiä ja vähemmän syvällisiä meren äärellä tuntui todella hyvältä (ja romanttisista puitteista huolimatta ei mennyt pussailemiseksi). Merivesi teki myös noin neljä kiloa pölyä itseensä imeneille sieraimille hyvää. Peponi beach oli aivan upea paikka, ja tutustuttiin muutamaan ruotsalaisnuoreen, jotka olivat vapaaehtoistyössä hieman eteläisemmässä Tansaniassa. Ja maanantaina käytiin itseasiassa heidän kanssaan myös snorklaamassa koralliriutalla - aivan upeeta! (vaikka merisairaalle Joonaspojalle tuli vähän paha olo ja hän oksensi noin miljoona litraa päästyään takaisin maihin. Se oli pientä se... paitsi että ruotsalaiset nauro mulle.)
Tiistaina tultiin takaisin kotiin, Moshiin, ja suoraan 7 tunnin bussimatkan jälkeen duuniin. Oli kyllä hieman puuduttavaa, varsinkin kuin siitä oli yli 20 tuntia kun oltiin viimeksi syöty. Päästiin kuitenkin töistä hengissä kämpille - taksilla. Loppuviikko hurahtikin sitten todella nopeasti; joka päivä töissä, ja normirutiinit eli kaupunkiin ja sieltä sitten illalliselle kämpille. Ja tiistaista torstaihin joka ilta illallisen jälkeen todella pitkät ja turhauttavat keskustelut tulevasta safarista. Tansanialaiset ihmiset ovat olleet tosi jees, olen kyllä tykännyt sosiaalisuudesta ja heidän tavastaan ottaa ihmiset vastaan ja huomioon. Kun keskustelut alkavat pyöriä bisneksen ja rahan ympärillä, käyttäytyminen on todella rumaa - psykologiat eivät kohtaa, jos toisessa päässä pöytää istuu länkkäri ja toisessa afrikkalainen. Toimintatavat, oletukset ja arvot ovat niin erilaiset. Tilanne oli seuraava; Foot2Africa, jonka kanssa me siis tehdään duunia, järjestää safareita saadakseen järjestölle varoja. Moshissa on noin miljoona muutakin safarifirmaa, ja tottakai halvimman hinnan perässä pitää juosta. MUTTA meille tuli vastaan kiva, pikku ylläri; jos mennään jonkun toisen firman kautta safarille, meidän työsopimukset revitään kappaleiksi. Se oli shokki, mutta eihän meillä käytännössä katsoen ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä oman firman kautta. No, keskiviikkona saatiin hyvä porukka kasaan, kuusi henkeä, tiivis porukka, hyviä tyyppejä kaikki. Varmistettiin vielä, että tällä hinnalla, tällä porukalla lähdettäisiin lauantaina viideksi päiväksi. Ei pidä nuolaista ennenkuin tipahtaa - ainakaan Afrikassa. Seuraavana iltana meidän "pomo" tuli kysymään, että olisiko meille okei jos otettaisiin seitsemäs persoona safarille mukaan. Kysyttiin hinnasta, eikä se menisi sen myötä alaspäin euroakaan. Siinä käytiin sitten kaksi tuntia keskustelua, ja lopulta meille sanottiin, että koska ilmapiiri on nyt jo niin negatiivinen, on parempi jättää koko safari tekemättä - meille kuulema jäisi parempi kuva järjestöstä ilman negatiivista safarikokemusta. Oltiin kaikki todella tyrmistyneitä ja äärettömän kyrsiintyneitä asian suhteen... meidän safari peruutetaan sen takia, että me ollaan tehty sopimus, jota järjestö muuttaa kysymättä meiltä mitään, ja vaikka me lopulta hyväksyimme seitsemännen pyörän porukkaan, "negatiivinen ilmapiiri" oli peruuttaa koko reissun. No, se asia saatiin sovittua - lähdetään safarille! JJJES! Myöhemmin illalla tuli toinen ongelma; järjestö oli tehnyt selvän virheen ja lauantain sijaan merkinnyt alkamispäiväksi perjantain. Sitä sitten ränkläiltiin lopun iltaa, ja lähtöpäivä vaihtui noin miljoona kertaa. Torstai-iltana, kello 23.30 saatiin lopullinen tieto siitä, että safari alkaa vasta lauantaina. Thank God!
Tämän viikon keskustelut ja kokemukset ovat tuoneet taas aivan uusia puolia täkäläisestä tavasta toimia. Prioriteetit ovat melko erilaiset, mikä johtaa helposti konflikteihin. Erikoista, että kollektivistisessa kulttuurissa yhden ihmisen negatiiviset tunteet voivat mennä kuuden yksilön negatiivisten tuntemuksien edelle. Aikatauluista ei myöskään pidetä kiinni, eivätkä täkäläiset ihmiset tunnu ymmärtävän periaatteellisuudesta mitään. Yksi ystävämme täällä oli menossa safarille toisen järjestön kautta, vain siitä syystä, että he järjestävät halvempia reissuja kuin Foot2Africa. No, täällä asiat tuppaavat menemään hieman henkilökohtaisiksi, ja meidän pomo sanoi meille suoraan ettei voi luottaa enään ystäväämme koska hän on "takinkääntäjä", eikä arvosta järjestön sääntöjä. ("I wanna tell u one thing; we have some rules, and they have to be respected..... lause, joka kuultiin noin 783789 kertaa viikon aikana)Ensimmäistä kertaa elämässäni sain olla miljonääri tänään, mutta sekin miljoona meni safarin maksamiseen... ei ole opiskelijan touhua kyllä ollenkaan. Tämä on varmasti suurin osa sitä kulttuurishokkia, jonka olen koko reissusta saanut. Raivostuttavaa, mutta kuten kaikki länkkärit täällä hokevat; "hey, this is Africa - nothing is organized as in Europe."
Se siitä, ensimmäisestä valitusvirrestä. Ei varmasti viimeisestä.
Huomenna, lauantaina, lähtö on kello 9 aamulla, ja takaisin Moshiin tullaan ensi keskiviikkona illalla (toivottavasti ennen yhdeksää, jotta ehtii katsoa Barca-Arsenal-pelin). Palatkaamme siis asiaan ensi viikolla! Pitäkää peukkuja, ettei jouduta norsun mahaan tai sarvikuonon hampaisiin. Tai ettei meidän safarikokki myrkytä meitä... (mikäli nyt päästään sinne safarille, ehtiihän tässä yön aikana vielä moni suunnitelma muuttua) Pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne, ja rakastaa itseänne ja toisianne.
LEIJONAA MÄ METSÄSTÄN
Jungle-Juanes aka Tembo
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
4 viikkoa yhessä
Salama!
, elikkäs rauhaa ja rakkautta vaan koko revohkalle. Täällä Tansaniassa on lähes kaikki jossain määrin vinksallaan, mutta meillä on kaikki ihan hyvin. Vasemmanpuolinen liikenne aiheuttaa edelleen vaikeuksia, mutta tienylitys alkaa sujua kuin paikallisilta konsanaan. Maanantaina tosin meinasin jäädä auton alle, mutta mitäs ajavat niin lähellä piennarta... Ja Aleksi meinasi tiistaina. Onneksi läheltä piti-tilanteita ei tarvitse laskea.
Tänään tulee neljä viikkoa täyteen reissun alusta, ja pieniä turhautumisia, huonoja päiviä, huonosti
nukuttuja öitä lukuunottamatta kaikki on mennyt hyvin. Reilut kolme viikkoa ollaan Moshissa asuttu, joista kaksi viikkoa seuranamme joku vieras. Ensin Velli-Ville (Will USAsta) ja sitten Jööti-Jökä (Jörgen Norjasta) ovat pitäneet huolen siiitä, että myöskään yöllä huoneessa ei ole ollut hiljaista. Jökä ei myöskään ujostellut nukkuessaan perus aataminasussa ja ilman lakanoita. Jopa kahdelle kunnon härskeilijäsuomalaisjuntille ollut haastetta konsanaan. Mainittakoon, että molemmat ovat olleet muuten oikein mukavia tyyppejä, ja tämä lievä dissaaminen on omien patoutumien ja traumojen purkamista ironian keinoin - tekemällä tietenkin muista syntipukkeja.
Myös työelämässä on tapahtunut yhtä ja toista; lempparipoika Frankie lähti Msamariasta "kotikeskukseensa", eikä meille tarjottu mahdollisuutta hyvästellä. Suurin osa pojista on päässyt kouluun, ja pari on kovaa vauhtia saamassa sponsorirahoja, univormuja, koulutarvikkeita ja muuta tarvittavaa. Itse asiassa tänään saatiin hoidettua koulumaksut kuntoon - nyt vaan odotellaan että vaatteet valmistuvat, niin pääsevät pojat kouluun. Oltiin sunnuntaina töissä poikkeuksellisesti, ja oli kiva nähdä melkein kaikki asukit paikalla - yleensä meidän työaikana suurin osa on koulussa. Sain hyvän kontaktin yhteen 16-vuotiaaseen poikaan, joka marihuana- ja katulapsitaustastaan huolimatta oli oikein vakaa ja määrätietoinen kaveri (ja myös tietoinen siitä, että koulutus on oikeastaan ainoa tie ulos "huonosta" elämästä). Koulutussysteemi täällä on sikäli raaka, että jos et läpäise lukuvuoden lopussa olevaa testiä, takaisin ei ole myöskään tulemista eikä uudelleen yrittäminen ole mahdollista. Parhaassa tapauksessa voit saada jotain hanttihommia, mutta ilman koulutusta työtä on hyvin vaikea saada, joten tyhjän panttina oleminen, rötöstely ja kerjääminen saattavat olla tulevaisuutesi. Länsimaalaiset vaikutteet ja idolit näkyvät lasten pukeutumisesta - on Rooneyta, Ronaldoa, Messiä, Barack Obamaa ja Shakiraa. Kysyessään heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan, jalkapallotähti, laulaja tai joku vastaava sankari on yleisin vastaus. Surullista sinänsä, kun tietää mahdollisuuksien olevan niin pienet. Surullista myös, että kysymykseen vastaajat eivät todellakaan ole 6-vuotiaita, vaan yläaste-, jopa lukioikäisiä kaiffareita. Eikä ole sydäntä kertoa todellistakaan laitaa, täytyy vaan kysyä, että onko muita vaihtoehtoja - eikä muuten ole.
Paikallisia herkkuja on tullut maisteltua yllin kyllin. Paikallista "herkkua" on tullut maistettua. Paikallisiin herkkuihin lukeutuvat todella hyvät grillisafkat; vuohenlihaa, kanaa, vihanneksia ja ranuja. Meikäpoika on fiilistellyt todella paljon Chipsi Majai-nimistä herkkua; munaomeletti, jonka sisällä on ranskalaisia perunoita. Vähän chilikastiketta ja avot! Kuulostaa todella hazardilta, mutta on sitä syöty kärpäsiäkin, joten... Kantapaikaksi on viikkojen kuluessa muotoutunut paikallisravintola "Jarmon mesta", jonka oikeasta nimestä ei ole mitään havaintoja, mutta kokki näyttää puolen metrin lihakirveensä kanssa heiluessaan Jarmolta. Suomalaista ulkonäköä lisää pieni kaljamaha ja kalju. Ja sitten se paikallinen "herkku"; banaaniolut suoraan jostain Kilimanjaron juurella olevilta banaaniviljelmiltä. Ulkonäkö muistuttaa lähinnä vettä suoraan Reumanlammesta, ja makukin on vähintään mielenkiintoinen. Kaiken hehkutuksen ja odotuksen jälkeen oli kyllä melkoinen pettymys. Muut paikalliset oluet ja myös limsat on todella hyviä, eikä janoon pääse kuolemaan.
Perjantaina aamupäivällä lähdetään rentoutumaan Panganiin, rannikolle, ja ollaan viikonloppu siellä. Palataan asiaan ensi viikolla!
Asante sana
Jungle-Juanes, lasten kesken Tembo (elefantti)
, elikkäs rauhaa ja rakkautta vaan koko revohkalle. Täällä Tansaniassa on lähes kaikki jossain määrin vinksallaan, mutta meillä on kaikki ihan hyvin. Vasemmanpuolinen liikenne aiheuttaa edelleen vaikeuksia, mutta tienylitys alkaa sujua kuin paikallisilta konsanaan. Maanantaina tosin meinasin jäädä auton alle, mutta mitäs ajavat niin lähellä piennarta... Ja Aleksi meinasi tiistaina. Onneksi läheltä piti-tilanteita ei tarvitse laskea.
Tänään tulee neljä viikkoa täyteen reissun alusta, ja pieniä turhautumisia, huonoja päiviä, huonosti
nukuttuja öitä lukuunottamatta kaikki on mennyt hyvin. Reilut kolme viikkoa ollaan Moshissa asuttu, joista kaksi viikkoa seuranamme joku vieras. Ensin Velli-Ville (Will USAsta) ja sitten Jööti-Jökä (Jörgen Norjasta) ovat pitäneet huolen siiitä, että myöskään yöllä huoneessa ei ole ollut hiljaista. Jökä ei myöskään ujostellut nukkuessaan perus aataminasussa ja ilman lakanoita. Jopa kahdelle kunnon härskeilijäsuomalaisjuntille ollut haastetta konsanaan. Mainittakoon, että molemmat ovat olleet muuten oikein mukavia tyyppejä, ja tämä lievä dissaaminen on omien patoutumien ja traumojen purkamista ironian keinoin - tekemällä tietenkin muista syntipukkeja.
Myös työelämässä on tapahtunut yhtä ja toista; lempparipoika Frankie lähti Msamariasta "kotikeskukseensa", eikä meille tarjottu mahdollisuutta hyvästellä. Suurin osa pojista on päässyt kouluun, ja pari on kovaa vauhtia saamassa sponsorirahoja, univormuja, koulutarvikkeita ja muuta tarvittavaa. Itse asiassa tänään saatiin hoidettua koulumaksut kuntoon - nyt vaan odotellaan että vaatteet valmistuvat, niin pääsevät pojat kouluun. Oltiin sunnuntaina töissä poikkeuksellisesti, ja oli kiva nähdä melkein kaikki asukit paikalla - yleensä meidän työaikana suurin osa on koulussa. Sain hyvän kontaktin yhteen 16-vuotiaaseen poikaan, joka marihuana- ja katulapsitaustastaan huolimatta oli oikein vakaa ja määrätietoinen kaveri (ja myös tietoinen siitä, että koulutus on oikeastaan ainoa tie ulos "huonosta" elämästä). Koulutussysteemi täällä on sikäli raaka, että jos et läpäise lukuvuoden lopussa olevaa testiä, takaisin ei ole myöskään tulemista eikä uudelleen yrittäminen ole mahdollista. Parhaassa tapauksessa voit saada jotain hanttihommia, mutta ilman koulutusta työtä on hyvin vaikea saada, joten tyhjän panttina oleminen, rötöstely ja kerjääminen saattavat olla tulevaisuutesi. Länsimaalaiset vaikutteet ja idolit näkyvät lasten pukeutumisesta - on Rooneyta, Ronaldoa, Messiä, Barack Obamaa ja Shakiraa. Kysyessään heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan, jalkapallotähti, laulaja tai joku vastaava sankari on yleisin vastaus. Surullista sinänsä, kun tietää mahdollisuuksien olevan niin pienet. Surullista myös, että kysymykseen vastaajat eivät todellakaan ole 6-vuotiaita, vaan yläaste-, jopa lukioikäisiä kaiffareita. Eikä ole sydäntä kertoa todellistakaan laitaa, täytyy vaan kysyä, että onko muita vaihtoehtoja - eikä muuten ole.
Paikallisia herkkuja on tullut maisteltua yllin kyllin. Paikallista "herkkua" on tullut maistettua. Paikallisiin herkkuihin lukeutuvat todella hyvät grillisafkat; vuohenlihaa, kanaa, vihanneksia ja ranuja. Meikäpoika on fiilistellyt todella paljon Chipsi Majai-nimistä herkkua; munaomeletti, jonka sisällä on ranskalaisia perunoita. Vähän chilikastiketta ja avot! Kuulostaa todella hazardilta, mutta on sitä syöty kärpäsiäkin, joten... Kantapaikaksi on viikkojen kuluessa muotoutunut paikallisravintola "Jarmon mesta", jonka oikeasta nimestä ei ole mitään havaintoja, mutta kokki näyttää puolen metrin lihakirveensä kanssa heiluessaan Jarmolta. Suomalaista ulkonäköä lisää pieni kaljamaha ja kalju. Ja sitten se paikallinen "herkku"; banaaniolut suoraan jostain Kilimanjaron juurella olevilta banaaniviljelmiltä. Ulkonäkö muistuttaa lähinnä vettä suoraan Reumanlammesta, ja makukin on vähintään mielenkiintoinen. Kaiken hehkutuksen ja odotuksen jälkeen oli kyllä melkoinen pettymys. Muut paikalliset oluet ja myös limsat on todella hyviä, eikä janoon pääse kuolemaan.
Perjantaina aamupäivällä lähdetään rentoutumaan Panganiin, rannikolle, ja ollaan viikonloppu siellä. Palataan asiaan ensi viikolla!
Asante sana
Jungle-Juanes, lasten kesken Tembo (elefantti)
Tilaa:
Kommentit (Atom)