Kepillä kasvattamista - eroja kasvatuskulttuureissa

Länsimainen, nykyaikainen päiväkotitoiminta perustuu pitkälti individualistisiin, yksilönvapautta korostaviin arvoihin ja niiden pohjalta kasvattamiseen ja toimimiseen. Jokainen lapsi on oma, ainutlaatuinen, erilainen yksilönsä - ja jokaisella on oikeus sitä myös toteuttaa käytännön tasolla. Lapsella on oikeus olla lapsi, ja toisin kuin vuosikymmeniä takaperin, luovuus ja oma-aloitteinen itsensä toteuttaminen on käännetty positiiviseen valoon lapsen kasvaessa omaan identiteettiinsä. Päiväkodilla on tietynlainen moraalikasvatuksellinen vastuu, muttei oikeutta eikä velvollisuutta minkäänsuuntaiseen aatevalistukseen ja absoluuttisten totuuksien paukuttamiseen. Se on paikka, joka kasvattaa lasta toimimaan niin yksilönä, kuin myös osana yhteisöä ja jopa yhteiskuntaa. Länsimaisen päivähoitokulttuurin painopiste on lasten moraali- ja sosiaalikasvatuksessa, eikä edes esikoulussa ole itse aineopetusta kuin melko pieniä pätkiä (ei makiaa mahan täydeltä). Päiväkodin hoitajilla ja lastentarhanopettajilla on toki vastuunsa opettamisessa, mutta länsimaisessa kulttuurissa he ovat enemmänkin ohjaavia kuin määrääviä tekijöitä. Tarkoituksena on kehittää lasten omaa ongelmanratkaisukykyä ja luovuutta, ja käyttää heidän omia vahvuuksiaan itsekasvatuksellisessa prosessissa - ei niinkään kasvattaa tyrkyttämällä ja toitottamalla samoja asioita miljoonaan kertaan. Opetuksen ja kasvatuksen painopiste tulee oikeastaan hyvin esiin virheiden ja niiden kanssa menettelemisen kautta; jos lapsi tekee moraalisesti väärin, esimerkiksi lyö toista lasta tai hoitajaa, varastaa tai muuta vastaavaa, se otetaan vakavasti, siihen puututaan ja pyritään varmistamaan ettei se toistuisi. Jos lapsi taas ei osaa laskea numeroita yhdestä kymmeneen, hoitaja ei siitä hikeenny (tai ei ainakaan pitäisi) vaan yrittää selittää, mikä meni vikaan. Ja sitten yritetään uudestaan(; yksi, kaksi, kolme, kahdeksan, jne...).

Pikkukaiffari, tuon kotio!

Kohta on kolme viikkoa töitä takana moshilaisessa yksityispäiväkodissa. Rutiinit alkavat olla jo tuttua kauraa, mutta en voi väittää, etteikö joka ikinen päivä tulisi mietittyä tiettyjen toimintamuotojen välttämättömyyttä, moraalia ja niiden mahdollista (vai mahdotonta) korrelointia tulosten paranemiseen. Ehkä merkittävin ero täkäläisessä päiväkotikulttuurissa suomalaiseen on hoitajien asema; Suomessa hoitajat toki ovat auktoriteetteja lapsille, kuten muutkin aikuiset, mutta myös leikkivät ja heittäytyvät ikäänkuin lapsen "tasolle" luodakseen tietynlaisen kiintymyssuhteen heihin. Tansanialaisessa päiväkodissa opettaja on auktoriteetti, ei niinkään leikkikaveri, eikä ainakaan se mukava aikuinen, kenet jokainen lapsi haluaa kutsua synttäreilleen. Opettaja on se hemmo, joka tehdessään minkä tahansa käden liikkeen (esimerkiksi taputtaakseen olkapäälle kannustaakseen, mikä on harvinaista) saa lapset suojaamaan päätään käsillään ja menemään kumaraan. Hän on myös se sarvipää, joka ehdollistaa 3-vuotiaan, iloisen, sosiaalisen ja sympaattisen lapsen pelkäämään; pelkäämään epäonnistumista, pelkäämään auktoriteettia, ja ennen kaikkea pelkäämään laitosta, joka jossain määrin on ainoa toivon pilkahdus kehittyvän yhteiskunnan edelleen kehittämiseksi ja ihmisten aseman parantamiseksi. Opetuksen päämäärät suuntautuvat vinksalleen, sillä lapsen ykköstavoite ei suinkaan ole se, että hän haluaisi oppia jotain uutta, vaan se, että hän millä tahansa ilveellä voisi välttää piiskan viuhuamisen pitkin kehoa. Jos koululaitoksen suurin saavutus on se, että sen ansiosta ihminen oppii pelkäämään koulua, opettajaa, epäonnistumista ja häpeämään itseään, voisi kuvitella jonkin asian olevan pikkuriikkisen persiillään priorisoinnissa. Ja tässä huomataan ero länsimaalaiseen päiväkotiin; jos täkäläisessä päiväkodissa joku lyö toista, hänelle kyllä kerrotaan, ettei niin saa tehdä, mutta - taivas varjele, jos 3-vuotias ilkeää laskea väärin numerot yhdestä kymmeneen, turpajuhlat ovat valmiit ja varmasti on hyvä osata laittaa käsiä ristiin ja toivoa, ettei käy pahemmin. Myös eri etnisiin ryhmiin suhtautuminen on hieman alkeellista, ja esimerkiksi kaikki joutuvat osallistumaan tiettyihin uskonnollisiin rituaaleihin omasta uskonnostaan riippumatta. Niin, että pikkiriikkisen persiillään? No, ainakin omaan mielenmaisemaani, kyllä.
Vastapainoksi paikallisen priorisoinnin haukkumiselle on todettava, että toiminnassa esille tuleva yhteisöllisyys on hellyyttävää, ja on hienoa nähdä päiväkotilaiset toisiansa tukevina kollegoina, jotka myötäelävät toinen toistensa kokemukset ja tuntemukset. Huomattavaa myös, että vaikka lapset pelkäävät opetustunteja ja rankaisemista, he nauttivat kyllä opettajien pitämistä leikeistä ja lauluista mielinmäärin.

Lapset ovat mielettömän sympaattisia ja mahtavia, ja siksi heidän kaltoinkohtelunsa pahalta tuntuukin. Heistä huokuu, että he ovat innoissaan vapaaehtoisista. On noteerattavaa, että edelliset vapaaehtoiset ovat jättäneet jälkensä lapsiin. He nimittäin ovat tajunneet, että kannattaa pyytää mzungua neuvomaan ja tarkastamaan tehtäviä. He tietävät, että vaikka vastaukset olisivat kuinka päin prinkkalaa, heitä ei lyödä vaan pyritään korjaamaan virheet yhdessä. Jospa sitä joku lapsi vanhempana muistaisi, että päiväkodissa oli joitain pöljiä hoitajia, jotka saivat asiat jotenkuten järjestykseen ilman piiskaa.

Ope ja lapsoset