Viime viikon viimeinen työpäivä meni suunnitellusti varainkeruuhommissa Hotel Keysin pihalla. Oikeastaan ainoa asia, joka meni suunnitellusti, oli sijoittuminen Hotel Keysin pihalle. Olimme sopineet, että tapaamme pihalla kello kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Me olimme paikalla ennen puolta, ja "lihapulla", kuten me tapaamme keskuksen varsinaista johtajaa kutsua, tuli paikalle yhdeksältä. Toinen henkilökuntaan kuuluva ja kaksi lasta Msamariasta tulivat yhdeksän jälkeen - lapset kantoivat pöydät paikalle kahdestaan, koska lihapullan autoon ei mahtunut... Siispä jo ennen varsinaisen työpäivän alkamista alkoi jo vähän pääkoppa kuumentua. Kun vihdoin pääsimme itse asiaan, eli varainkeruupisteen kasaamiseen, hermot vetivät vielä kireämmälle. Meidän piti kirjoittaa mainoslauseeksi "Support the street children of Msamaria to run", koska mainoslause oli jollain tavalla linkitettävä Kilimanjaro Marathonin teemaan. Kun kysyimme, aikovatko lapset oikeasti juosta, vastaus oli "ei" luettuna rivien välistä. Luulenpa, että rahat oikeastaan menevät henkilökunnalle. Niinkuin aina. Varsinkin, kun iltapäivällä kuulimme, etteivät Msamarian lapset saa enää käydä ulkona keskuksesta, tai takaisin ei ole asiaa. Pyöreän johtajamme pinokkion nenä kasvoi jälleen puolisen metriä. (Lisäksi maasturi-Hondaan saatiin aluvanteet ja jääkaappi täyteen ruokaa.)
En muista, milloin olisi viimeksi hävettänyt niin paljon, kuin perjantaina myymässä lasten "eilen" (vuonna 2009) tekemiä, uskomattoman rumia ja rikkinäisiä koruja, jotta he voisivat juosta sunnuntaina Kilimanjaro FunRunin (5km) - varsinkaan, kun yksikään lapsista ei saisi lähteä juoksemaan sitä. Hävetti sitten niin tolkuttomasti. Ainoa syy, miksi meidät oli pyydetty mukaan varainkeruuseen, oli meidän ihomme väri. Kun myyjinä toimisi kaksi länkkäriä, kusetuksen riski ilmeisesti olisi pienempi turistien silmin. Päivän paras asia oli ehdottomasti se, että rahaa saatiin alle 10 000 tsh, eli maksimissaan viisi euroa. Ehkä olimme Aleksin kanssa niin luotamme työntäviä, ettei kukaan halunnut tulla lähellekään myyntipistettä. Ja toisaalta, meille oli kerrottu, että paikka olisi täynnä ihmisiä, mutta siellä oli kerrallaan maksimissaan parikymmentä ihmistä. Ja hyvä niin - lapset ovat ainoa syy, miksi näen työn Msamariassa arvokkaaksi. Henkilökunta on täynnä narsistisia ja kaksinaamaisia länsimaalaisjunttien takapuolennuolijoita, jotka tahtovat rahaa. Itselleen. Mutta lapset ovat aivan mahtavia, ihania, aitoja persooniaan, jotka kaipaavat läheisyyttä - henkilökunnalta ainoa hellyydenosoitus on vitsalla pakaroille. Tosta noin! Ja sitten puhutaan, kuinka rakastetaan lapsia ja lässynlässynlässynlää...
Linssiin viilaaminen alkaa tulla ulos korvista. Harmittaa, kun Pinokkio ei ollut lihava ja viiksekäs, koska assosiointi meidän Köttbullavalepukkiimme vaikeutuu huomattavasti. Toisaalta, ehkä se on loogisempaa, kun valehdellessa lapsilta itselleen rahaa kasvaa maha eikä nenä.
Perjantain työpäivän jälkeen teki todella hyvää käydä YMCA:lla uimassa ja vaan makoilemassa altaan reunalla. Vaikka tosin ajatuksia ei pois Msamariasta saanutkaan, sillä tavattiin muutama belgialaistyttö jotka ovat viime vuonna olleet töissä Msamariassa kahdeksan kuukautta. Myös tytöt olivat huomanneet paikan hävyttömän ja hyväksikäyttävän ilmapiirin, ja ovat tällä hetkellä järjestämässä Moshiin uutta katulasten keskusta. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, parasta mitä lapsille voi Msamariassa tarjota, on maksaa heidät sisäoppilaitokseen ja kauas pois sieltä. Perjantai-ilta meni rauhoittuessa työviikosta, ja tajusimme myös että työpäiviä täällä on enää 14 - kaksi kokonaista viikkoa ja neljä päivää, ja sitten kotiin.
Lauantaina laiskotutti. Aamupäivän himmailimme kämpillä höpötellen ystävien kanssa typeriä, jonka jälkeen lähdimme Albu Albendaalin kanssa markkinoille etsimään minulle uusia lenkkareita. Kauppiaiden markkinointipuheet ja logiikka eivät täysin käy yksiin omien mieltymyksieni kanssa; väittivät kivenkovaa, että käytetyt kengät ovat kestävämpiä kuin uudet, ja siksi käytetyistä pitäisi maksaa enemmän. Eräs kauppias puhui itsensä hyvin pussiin väittämällä, että hinta on siksi niin korkea, että lenkkarit eivät ole tehty Kiinassa tai Thaimaassa, vaan Englannissa. Kysyin lupaa vilkaista kenkiä, ja sisäpuolella luki Made in China. Jjjjjeps... eipä tullut lenkkareita ostettua. Kävimme syömässä Milan's-nimisessä intialaisessa ravintolassa, ja vaikka Msafiri kuinka oli varoitellut curryruoasta, unohdin sen ja päätin syödä currya. Ei olisi ehkä kannattanut - iltapäivällä alkoi heikottaa, ja vessassa piti juosta melkein alvariinsa. Illalla nousi myös kuume, ja muutaman kerran sai käydä oksentamassakin. Ei ollut mitenkään hirveän mukavia elämyksiä keskellä yötä nousta vessaan - hyvä kun pystyssä pysyi, huimasi sen verran. Aluksi olin aika paniikissa mahdollisesta malariasta, ja päätin lähteä sunnuntaiaamuna sairaalaan, jos olo ei olisi parantunut siihen mennessä. Tässä nyt kuitenkin istun sängyllä kirjoittelemassa blogia, ja olo on tosi hyvä. Jos sitä illemmalla uskaltaisi jotain syödäkin. Vähän on raukea olo, kun ei saanut yöllä nukutuksi kuin muutaman tunnin. Vatsassa kiersi ja oli todella kuuma, ja täällä meidän huoneessa yhden kaapin takana mennä viipottaa tuommoinen kolmenkymmenen sentin rotta, eikä se ainakaan auta unen saamisessa. Heikompaa hirvittäisi...
No, rotta onneksi saatiin pyydystettyä pois meidän luukustamme. Mukava pikku veijari! Mitä tuohon ruokamyrkytykseeni tulee, paha olo jatkui aina eilisiltapäivään asti - tosin tiistain ja keskiviikon olin jo töissä. Olo oli kuin kymmenvuotiaana Linnanmäen Viikinkilaivassa, mutta sinivalkoisilla, lihavoiduilla tikkukirjaimilla painettu SISU niin otsassani kuin kirveellä veistetyssä sydämessäni pakotti jaksamaan läpi vaikka harmaan kiven. Ensimmäisen kerran lauantain jälkeen söin normaalikokoisen annoksen eilen, keskiviikkoillalla - ja olo oli kuin uudestisyntyneellä; ah ja voih sitä syömisen, sitä loputtoman nyama choman lärviin lappamisen riemua! Kyllä vaan maistui, vähän Spriteä verensokerin nostattajaksi - ja avot! Oli muuten myös ensimmäinen yö lauantain jälkeen, kun ei tarvinnut herätä vessaan. Jes! Alkaa elämä voittaa WHIPIIIIIII!
Tänään menemme töihin vähän myöhemmin, että ehditään nähdä kaikki lapset, kun he tulevat koulusta. Alkaa osaa olla aika ikävä jo. Ja huomen aamulla olisi tarkoitus mennä taas kuudeksi, jonka jälkeen lähteä sitten kohti Tansanian epävirallista pääkaupunkia, paikallisten rikkaiden ja turistien kehtoa, Dar Es Salaamia. Hahhahahaha - ainiin, täytyy nyt mainita ennenkuin unohtuu. Jo matkamme alusta lähtien, Helsinki-Vantaalta asti, olemme saaneet suunnattomasti hupia käyttämistämme kulkuneuvoista tai jostain niihin liittyvästä. Finnairin kapteenin nimi oli Kalle Hirvi, ja perämies Kornelius Kukkonen - sehän meitä nauratti ja naurattaa edelleen aivan suunnattomasti. Ja mm. bussiyhtiö, jolla matkustimme Moshista Panganiin, oli nimeltään "Whatever is Excellent". Näistä saa aina vähän piristystä päivään, kun on muuten niin ankea elämä. Täytyy toivoa, että kyyti Dariin olisi siedettävä. Yleensä bussimatkat täällä ovat vähän... erikoisia. 17 tuntia, kolme pissataukoa keskellä ei-mitään, möykkystä tietä, hien ja vienon paskan haju - ja paikallisille tulee kylmä jos pitää ikkunoita auki... ei elämästä selviä hengissä!
Pitäkääpä huolta itsestänne ja toisistanne, mekin yritämme!
Tembo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti