Paikalliselämää

Kukko kiekuu neljältä aamulla. Allah akkubar raikaa viideltä moskeijasta. Vielä pimeän vallitessa paikalliset nousevat ylös ja aloittavat päivänsä. Työpäivä kestää aamusta illankoittoon. Päivisin kadut ovat täynnä pölyä, hien- ja virtsantuoksua kaupustelijoita, kerjäläisiä, itseään (tai autojaan) tyrkyttäviä taksikuskeja ja muita onnenonkijoita. Moni heistä lausuu taikasanat; "mzungu, give me my money", yhtään häpeilemättä. Heidän maailmankuvaansa ei mahdu, että vaikka valkoinen on täällä rikas tai vähintään hyvinvoiva, taloudellinen tilanne kontekstuoituna omaan kotimaahan voi olla aivan erilainen. Eikä sillä, kyllä Moshissa näkee joka päivä turisteja poseeraamassa typerän näköisinä kaupungissa - kera Iphonien, järjestelmäkameroiden ja kovan äänen. Välillä hävettää suunnattomasti ihonvärini puolesta. No, mzungu on mzungu - vaikka voissa paistaisi. Ja sietäisi paistaakin...

Vaikka päivät ovat pitkiä, yöunet lyhyitä, perheet suuria ja palkat pieniä, paikalliset ihmiset ovat ilahduttavan onnellisia, reiluja ja ystävällisiä (valitettavan usein rahan perässä) - ja luottavat toisiinsa. Kuinka moni suomalainen elektroniikkaliikkeen omistaja jättäisi kalliit kaiuttimet, televisiot ja muut hifistelyvälineet ulos sulkemisajan jälkeen? Kuinka moni taksikuski antaisi isorahaisen keikan toiselle kuskille silkkaa ystävyyttään ja kollegiaalisuuttaan? Ei varmasti moni. Täällä ihmiset puhaltavat yhteen hiileen (tarkoittaen paikallisia), vaikkakin se koskee pelkästään keskivertoelintason omaavia ihmsiä. Huonotuloisimmat varastavat, ja rikkaat pysyvät rikkaina, koska verot ovat kaikille samat. Käytännössä kaikki on maksullista; koulutus mukaan lukien. Opetuksen laatu kouluissa on surkeaa, oppilaita rankaistaan fyysisesti, ja luokalla on keskimäärin 50-90 oppilasta - oppilas-opettajasuhdetta ei kehity, ja näin ollen etenkin syrjityt lapset ovat huonossa ja turvattomassa tilanteessa. Ja keppiä tulee niin että napa ruskaa! Systeemi syrjii niitä, joilla on oppimis-, hahmottamis-, tai keskittymisvaikeuksia, sekä albiinoja ja maahanmuuttajia (tottakai!). Jos et saa tai opi, koulutuksesi tyssää lyhyeen; se on kuin rotuerottelua - parhaat yksilöt selviytyvät seuraavalle koulutusasteelle, jos saavat sponsorin kustantamaan koulumaksut, vaatteet, välineet... ja "huonot" lopettavat koulu-uransa, menevät kotiin tai kadulle ja hyvin suurella todennäköisyydellä eivät saa töitä. Jo pysyäkseen elossa moni joutuu varastamaan, kerjäämään tai tekemään jotain muuta yhtä surullista. On siis helppoa ymmärtää, miksi täällä opiskelu on niin korkealle arvostettua jopa nuorten keskuudessa, verrattuna esimerkiksi suomalaisnuoriin. Täällä se on ainoa tapa pedata itselleen ja perheelleen hyvä elämä. Lohdullista, että nuoret itse ymmärtävät sen arvon.

Suomessa kriisiapu ja erilaiset terapiat ovat hyvinvoinnin kannalta tärkeässä asemassa. Alkoholisteille tarjotaan apua, ja vertaistukea, työttömille valtion tarjoamia kursseja, sairaille medikaalista apua ja orvoille asuinsija. Ongelmista ollaan tietoisia, ja vaikkei ehkä avoimia, ne hyväksytään ja niitä pyritään parantamaan. Tansaniassa (ja kehitysmaissa yleensä) ongelmia ei edes yritetä ratkoa yksilötasolla. Jos kerrot polttaneesi marihuanaa asuessasi kadulla, "olet itse pilannut mahdollisuutesi, kokoa itsesi". Apua ei tarjota, vaan huume- ja alkoholiongelmat ovat todella noloja ja kuvottavia asioita, joilla olet itse pilannut elämäsi. Heitä katsotaan alaspäin, ja heille nauretaan. Surullista. Usein myös sairauksia pyritään selittämään karman lailla, ja pahoilla hengillä, ja esimerkiksi heimolaiskylissä saatetaan vuodattaa verta, jotta saadaan paha veri ulos elimistöstä. Siitä saattaakin sitten seurata muutamia, mukavia, ehkä hieman kivuliaita infektioita, ja koska sairaalaan ei mennä (kun ei ole rahaa), tilanne voi äityä hirveäksi.




PS. Pakkaaminen on aloitettu. Tuntuu todella, todella haikealta. Ihan kauheeta.