Tiesin, että kehitysmaahan lähteminen ja siellä työskenteleminen, ja arjen näkeminen tulisi olemaan rankkaa ja vaatisi oman aikansa, mutta se on ehdottomasti ollut vielä odotettuakin rankempaa. En muista, milloin viimeksi olisi henkinen tasapaino ja oma kyky arvioida omia tuntemuksiaan ollut näin hatara. Kuluneiden viikkojen aikana täällä Tansaniassa (oikeastaan jo Keniassa) on tullut nähtyä kaikenlaista, opittua todella paljon afrikkalaisesta kulttuurista - niin työn kuin vapaa-ajankin merkeissä - mutta silti, ehdottomasti suurin oppimisprosessi on ollut itsestään oppiminen. Tämä maailma on kuitenkin niin erilainen, kuin meidän hyvin koulutettujen, ruokittujen, holhottujen oma pikku kuplamme siellä Pohjolassa. On ollut todella mielenkiintoista nähdä, miten itse on reagoinut eri asioihin täällä. Alussa tietenkin tuntui sydäntäriipivältä nähdä kerjäläinen Nairobin keskustassa, onnelliset lapset Kiberan slummin laidalla, ihmiselämillä leikkiminen liikenteessä tai kuusitoista tuntia päivässä rehkivät ihmiset. En tiedä onko se surullista vai positiivista oman psyykkeeni kannalta, mutta olen saanut kokea hyvin voimakkaana sen, miten kaikkeen turtuu; samat kerjäläiset näkee joka päivä, ja vaikka tuntuu pahalta kävellä ohi, suurin tunnelataus on rutinoitumisen myötä hävinnyt jonnekin. Tosin on niitäkin päiviä, että asiat näkee taas siinä valossa kuin alussa - mutta ei todellakaan joka päivä.
Se tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta, miten ongelmat täällä ja Suomen päässä ovat niin erilaisia. Suomessa ei ole korruptiota (suurissa määrin), siellä julkiset palvelut toimivat - no, eivät todellakaan moitteettomasti, mutta vähintään välttävästi, on kattavat vakuutukset, terveyspalvelut, koulutusjärjestelmä - joka vielä on yksi maailman parhaista, sosiaaliturva... listaa voisi jatkaa vielä aika pitkän pätkän. Ongelmat eivät pohjimmiltaan ole yhteisö- eivätkä yhteiskuntakohtaisia, vaan lähinnä yksilön korvien välissä; työ- tai opiskelupaineet, perheen elättäminen, toisista huolehtiminen, ja vieläpä siinä kaikessa MENESTYMINEN ja kiire, ja järkyttävä informaation määrä aiheuttavat hirveän määrän stressiä, joka valitettavan usein purkautuu jonkin asteen mielenterveysongelmana - depressio on Suomessa todella yleinen ongelma.
Kyse on pitkälti asenteista; yhteiskuntatasolla Suomi on yksi maailman kehittyneimmistä ja hyvinvoivimmista valtioista ja tilastoissa korkealla, joten kilpaileminen on siirtymässä koko ajan enemmän yksilöiden välille - Suomen hyvyyttä on tilastojen valossa täysin tarpeetonta todistella, joten omaa, yksilöllistä menestystä täytyy korostaa ja sillä yrittää paikata omaa munattomuuttaan ja ongelmia itsetunnossa. Saa nähdä, kauan Suomessa menee siihen, että jopa sosiaali- ja terveysalalla kaikki palvelut yksityistetään ja leikkiminen ihmisten hengillä ja ongelmilla on pelkkää bisnestä. Siihenhän se johtaa, jos kilpailuvietti ja menestymisen tarve muodostuu asenneongelmajätteeksi, ja koska hyvinvointivaltiona kierrättäminen on tärkeä osa hyvän ympäristön ylläpitoa ja kestävää kehitystä, sitä kierrätetään opettajalta oppilaille, ja yhteisöltä ja sukupolvelta toiselle. Se on sääli, sillä koulutuksen pitäisi olla ensiluokkaista ja ihmisten päteviä ja fiksuja, mutta jos yhteen hiileen puhaltaminen, yhteenkuuluvuudentunne ja yhteinen tahto selvitä puuttuu ja yksilöt rakentavat itse oman pelastuksensa, puheet "hyvinvointivaltiosta" ovat vieläkin enemmän puppua kuin tällä hetkellä. Sillä vaikka syyt sinänsä ovat erilaiset, tilanne monessa kehitysmaassa on täysin sama; ihmisillä tehdään bisnestä, ei sen takia, että yksilön menestys olisi prioriteettina, vaan siksi, että ihmisellä sattuu vaan olemaan primitiivinen selviytymisvietti. Riskeerataan muiden elämät oman elintason korottamiseksi ja hyvinvoinnin lisäämiseksi. Valtion ja kirkon nyhtäessä kaiken varallisen ylijäämän kaikki ihmiset eivät voi selvitä, tasa-arvon ei ole toistaiseksi mahdollista toteutua, joten jokaisen on tehtävä parhaansa pysyäkseen itse hengissä. Suomen spekseillä kaikilla olisi mahdollisuus selvitä - ei ehkä rikkaina, lihavina, mersua ajavina dippainspoina - mutta yksilöinä, yhteisöinä ja yhteiskuntana. Täytyy myöntää, että tiedän ylireagoineeni ja maalailleeni piruja seinille, mutta tuntuu niin pahalta nähdä se todellisuus, että hyvinvointivaltion spekseillä on ylipäätään mahdollista ajautua käytännössä samaan tilanteeseen kuin tuhat kertaa köyhemmällä kehitysmaalla. Enkä luonnollisesti tarkoita taloudellista vaan sosiaalista ja sosiaalipsykologista hyvinvointia. No joo, mutta jospa taas unohdetaan spekulointi ja provosointi ja väännetään plastic smile lärville!
Nyt, kun kotiinpaluuseen on enää muutama päivä, tunteeni sitä kohtaan ovat todella ristiriitaiset. Tuntuu hyvältä antaa pölyn laskeutua täällä, ja pommittaa Msamaria alas sähköposteilla ja paikallisilla kontakteilla. Tuntuu hyvältä nähdä ystäviä Suomessa, mutta nyt kun tähän touhuun on päässyt jyvälle, tietoa janoaa lisää - ja tämä kaupunki alkaa olla todella, todella rakas. Toivon sydämeni pohjasta, että pääsen tänne mahdollisimman nopeasti takaisin, ja toivon että tulevaisuudessa aukeaa sellaiset ovet, että täällä työskenteleminen, näiden upeiden ihmisten (lasten) auttaminen mahdollistuisi. Jopa kuumuuteen on alkanut tottua! Ja toisaalta, vaikka liikenne on kaoottista, tuntuu siistiltä vaan kävellä keskellä tietä autojen seassa ja väistellä dala-daloja. Ja istua Stefanin mestassa lasillisella ja katsoa parvekkeelta kaupungin hulinaa; hedelmäkauppiaita, hulluja polkupyöräilijöitä (silent killereitä), tyhmännäköisiä turisteja ja hamppua myyviä rastapäitä! ETTÄ ON TÄSSÄ PUOLENSA!
Mutta ai että mulla on ikävä! Ihmisiä, hyvin toimivaa liikennettä (lähinnä sitä, ettei tarvitse pelätä henkensä edestä aina kun liikkuu kaupungilla), HILJAISUUTTA, jossain määrin järjestelmällisyyttä, toimivia palveluja, ruisleipää, puuroa, salmiakkia, hyvää karkkia,KAHVIA,KAHVIA,KAHVIAAAAAAAAAAAAA.Syksyn ja alkutalven depressiivinen vaihe pitäisi olla menneen talven lumia, ja ihmisillä kevättä rinnassa. Ja vaikka tiedän kyllästyväni taas siihen marmatukseen (johon itse syyllistyn noin miljoona kertaa päivässä), kun junat on myöhässä, tiellä on loskaa, taloyhtiöstä on vedet poikki, kouluruoka maistuu paskalta, Suomi ei pääse taaskaan kiekkofinaaliin eikä voita Euroviisuja, Jaffan valmistaminen lopetetaan, Nykänen hakkaa Merviä, Tuksu on taas raskaana, eikä Selänne lopeta vieläkään... niin tiedän, että kotiinpaluu tuntuu aluksi todella hyvältä. Ja tiedän, että muutama viikko sen jälkeen tulee taas ikävä tätä ihanaa kaaosta, näitä upeita ihmisiä, näitä pieniä juorupiirejä, halpaa ja todella hyvää ruokaa, AIVAN UPEITA LAPSIA, ja sitä, kun palaa halusta tietää lisää siitä, mikä työpaikalla menee päin persettä. Ja ihan oikeasti, vanhoilta vapaaehtoisilta, ja ihmisiltä joita tapaa kaupungilla, niitä asioita kuulee lähes joka päivä.
Josta tulikin mieleeni... Palatakseni aiheeseen Laupias samarialainen (Msamaria), perjantaina he pyysivät meitä ostamaan ruokaa keskukseen, koska rahat olivat loppuneet. He pyysivät seitsemän kiloa riisiä, seitsemänkiloa maissijauhoja ja viisi kiloa papuja - ja me ostimme ne. MUTTA; seuraavana päivänä kuulimme eräältä saksalaistytöltä, että lapset (jotka ovat hänen hyviä ystäviään, hän on ollut kolmesti Msamariassa töissä ja haluaa kaataa keskuksen ja siirtää lapset turvaan) eivät oikeastaan olleet saaneet ruokaa perjantaina - henkilökunta oli kertonut heille, että Joonas ja Aleksi olivat päättäneet olla ostamatta ruokaa. (Ollapa kevytkertasinko matkassa!) Mielenkiintoista, todella mielenkiintoista... Tässä on oma viehätyksensä, kun tietää heidän valehtelevan meille päin naamaa, ja silti me olemme heille kuin parhaita ystäviä.
Kaksinaamaisuus kunniaan!
Koetan vielä jonkun tekstin kirjoittaa täältä käsin, pysykäähän rakkahat ystävät kanavalla <3
Jungle-Juanes
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti