Ei. Ei sitten todellakaan. Ja sekös tässä harmittaa. Harmittaa niin suunnattomasti. Ei niinkään se rusketus, ei se ollut prioriteettina, mutta ne viikset. Sydämeni särkyy. Ei tullut rusketusta, eikä viiksiäkään, vaikka toiveet olivatkin korkealla ja kädet ristissä. Ja se oikeastaan kertoo melko paljon koko reissumme luonteesta; lähtökohtiin ja odotuksiin nähden viimeiset kymmenen viikkoa ovat menneet aika pahasti ristiin. Uskoitpa kohtaloon tai et (tämä ei ole uskon asia, vaan fakta), Rouva Fortunalla oli likaiset näppinsä meidän tässä pelissä ja vahvasti! Koskettavimmat kokemukset eivät ole todellakaan tulleet työpaikalta, mitä ehkä odotimme, vaan sen ulkopuolelta. Toisaalta, ennen reissuamme löysimme googlesta muutaman, huonon kuvan Moshista - odotukset olivat sen mukaiset; mitään sanomaton, pikku kaupunki. Metsään meni sekin - onneksi! Msamaria on ollut täysi fiasko, mutta se on antanut kokemuksena todella paljon käteen, ja täytyy olla kiitollinen, ettei ensimmäinen kokemus vapaaehtoistyöstä katulasten parissa ollut missään paratiisissa vaan ehkä yhdessä huonoiten johdetuista keskuksista ikinä. Toiseksi viimeisenä päivänä Mama Machua ilmoitti minulle, että koska he eivät ole kyenneet maksamaan vesilaskuja, vesi katkaistiin ("ANTAKAA RAHAA!"). Totesin tylysti, että viimeiset rahat käytimme lasten torstaiseen illalliseen. Kun muissa keskuksissa Moshissa on tilaa kaikille Msamarian lapsille, miksi pitäisi pitää pystyssä keskusta, joka juuri ja juuri voi tarjota lapsille ruuan - jos sitäkään. Eivätkä työntekijät edes saa palkkaa, vaikka sitä onkin vuosia lupailtu. Kun kävelimme viimeisen kerran keskuksen porteista ulos, ei tarvinnut taakse katsella, vaan tuntui todella hyvältä. Vaikkakin viimeiset pari iltaa lasten kanssa olivatkin ihan huippuja, rikkonainen ja todella saastunut, riipivä ilmapiiri raastoi ja turhautti pitkän aikaa. Identiteettikriisin ja täydellisen romahtamisen resepti oli valmis, kun tajusimme, ettei viiksistämmekään tule toivotun näköisiä. (Reissun tärkein tavoite, maksimaalinen ryöttäisyys ja typerykseltä näyttäminen, saavutettiin mallikaasti - se tuntuu todella hyvältä!)
Bussiliput on järkätty, ja tavarat osittain pakattu. Koska Tansaniassa ei ollut mitään kivaa, tuliaisia ei ole ostettu ja niitä siis on täysin turha odottaa. Perjantaiaamuna kello 6.30 lähtee Shuttle bus Moshista kohti Nairobia. Taas kääntyy uusi lehti minun elämässäni, yö kääntyy aamuksi, Afrikan lämmin ja rento tanner vaihtuu kylmään, loskaiseen ja jäykkään Eurooppaan - kylmistä kylmimpään, loskaisimmasta loskaisimpaan ja jäykistä jäykimpään Suomeen. Heinolasta ja Hyvinkäästä ei tarvitse edes puhua. Suomi on kummitellut mielessäni viime perjantaista asti, kun näin kaupungilla kaljun, mustan, paikallisen miehen, jonka musta paita näytti hyvin tutulta. Mieleeni tulvivat monen kaljun, kotimaassani maahanmuuttajia hakkaavan, usein melko raamikkaan ja lihavan miehen kasvot. Aivan niin; mustassa paidassa oli kuparinvärinen teksti "FINLAND", ja sen alla suomalaista sisua ja ylpeyttä uhkuva Suomi-leijona. Katsoin tanssivaa miestä hetken, sitten katsoin tiskin suuntaan. Katsoin toisen kerran - enkä ollut nähnyt näkyjä; kyllä se siellä vielä nauratti paikallisia naisia - ja niin nauratti meikäläistäkin! Ja nauratti muuten aika pahasti - kaikenlaista shaibaa ne sieltä meiltäkin päin lähettävät lahjoituksena kehitysmaihin! (Eikä siinä, arvostan toki sitä, että ihmiset saavat vaatteita päälleen.) Kyllä taas harmitti, kun kävin selittämässä isänmaantoivolle tilanteen, eikä hän suostunut yhteiskuvaan kanssani! Jo nyt on markkinat...
Vaikkei kokemustamme voi pitää kymmenen viikon hupireissuna, naurua on riittänyt joka päivälle todella paljon. Mikäs sen hauskempaa, kuin hölmönnäköisille ihmisile nauraminen, taksikuskien kiusaaminen, ja hyvän ystävän kanssa vessahuumorilla leikitteleminen - vaatiihan tämä rankka kokemus jonkunlaista kompensaatiota, hyvänen aika! Sehän Suomeen paluussa pelottaa, kun äänentasoa täytyy laskea ja juttuja hillitä. Ihan tyhmää! Myös muiden ihmisten suusta tulleista repliikeistä olemme saaneet paljon huumoria! Nairobissa, kun lauloin (tai "lauloin") aiemmin päivällä Nairobissa kuulemaani gospel-kappaletta, lausuessani sanan Yesu (jeesus), jalkakäytävän vierestä puskasta nousi todella ryöttäinen, humalassa oleva vanha mies, nilkuttaen toista jalkaansa ja huutaen perääni: "YES, MY BROTHER? (Give me my money)". Meinasi olla pokassa pitelemistä. Myös paikallisten ihmisten englanninkielen tulkitseminen on joskus aiheuttanut melko noloja tilanteita - ja varsinkin meikäläisen pokalla, kun pomo puhuu, röyhtäisee välissä ja jatkaa normaalisti puhettaan anteeksi pyytelemättä. Se jätkä pitää muutenkin kyllä niin ihmeellistä ääntä, että siinä jää moni kakkoseksi. Me olemme saaneet paikallisten keskuudessa myös omat nimemme; Aleksi on korvakorujensa takia Masai (heimolaisilla kun on samantyyliset venytyskorut kuin Albulla), ja sehän sitä sapettaa vietävästi, ja meikäläinen on ihan normaalisti Yesu tai Jesus, päivästä ja huutajasta riippuen. Liekkö sitten yhtä paksut ja komiat hiukset kuin alttaritauluissa, vai... Mutta koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, ystävämme Msafiri (Msaffe) on kutsunut minua myös nimillä: Mavi ya Tembo (elefantin paska), Elephants shit (elefantin paska), Kitcha (hullu) ja sitten se normaali - Yesu. Msaffe tuntuu tykästyneen tuohon kakkahuumoriin muutenkin aikalailla; aina kun kysyn häneltä, mitä meillä on illalliseksi (hän on siis kokki), vastaus on joko rotan, elefantin, leijonan, tai jonkun muun eläimen ulostetta. Jos muuta ei ole saatavilla, hänen on kuulema tapettava minut, ja sitten he syövät meikäläistä muutaman illan. Hauskaa! Jätkä on sentään 34 vuotta. Josta pääsenkin seuraavaan hyvään vitsiin (Laura, äiti, kaverit, kaikki - tätä ette ikinä usko!) - melkein jokainen, joka on kysynyt meidän iästämme, on kuvitellut meitä useita vuosia vanhemmiksi. Eilen viimeksi eräs Irene sanoi, että hän luuli minun olevan akselilla 28-30 vuotta... Ei hyvä Luoja. Tätä aion käytä perusteena aina, kun joku kehottaa minua kasvamaan aikuiseksi. Ei oo mun juttu!
Tänään harmittelimme sitä, kuinka alussa kaikki Moshissa oli niin siistiä ja ihmeellistä - kaikki pisti silmään. Se, että mainokset talojen ja kauppojen seinissä eivät olleet julisteita vaan maalaustaidetta, ihmiset roikkumassa kuorma-autojen lavan reunoilla, moottoripyöräilijät ilman kypäriä, polkupyöräilijät ilman järkeä, kypärää ja jarruja, Euroopasta tulleet futisfanipaidat, Jarmo ja hänen puolen metrin lihakirveensä, viidakkomummo, drunkpa (drunk grandpa, vanhus joka ajaa aina Golfiaan kännissä. Olen nähnyt kolmesti hänen törmäävän hostellimme seinään), kaikki kaupustelijat, taksikuskit, lukemattomat hedelmäkojut, yksittäisiä savukkeita myyvät tupakkakauppiaat (toimisi suomalaiseen ketutustupakointikulttuuriin, ei tarvitse ostaa koko askia yhden murheen takia), dala-dalat joiden kyydissä on 30 ihmistä, yksinäiset ylistelijämummot, ihmiset ilman käsiä, jalkoja tai sormia, ja lukuisia vastaavia asioita. Enää niitä ei huomaa, jos ei keskity satakympillä. Alussa ajattelimme, että ei viitsitä vielä ottaa kuvia, koska onhan meillä kymmenen viikkoa aikaa. Metsään meni sekin - ei ole hirveän montaa kertaa tullut Moshissa kuvailtua, koska maisemaan turtuu. Fiilistelimme sitä, kuinka siistiä olisi joskus tulla takaisin ja istua samoissa kuppiloissa, nähdä samat maisemat, samoja ihmisiä ja muistella edellistä kertaa - ja katsoa mahdollista (toivottavaa) muutosta (niin yleisessä menossa kuin meidän viiksiemme kasvussa).
Tajusin, kuinka paljon on jäänyt Moshissa tekemättä asioita, jotka piti tehdä. Monessa katulasten keskuksessa vierailu, kerjäläiskierros, monen paikallisen, söpön pikkukuppilan katsastaminen, kahviplantaaseilla käyminen... lista on pitkä. Mutta se viimeistään sinetöi sen asian, että ainakaan minun elämäni Moshissa ei pääty tähän reissuun, ei todellakaan.
Minkä taaksensa jättää, sen edestään löytää, sanotaan.
PS. Alkaa olla perhosia vatsassa. Tuntuu tosi haikealta pakkailla väliaikaisen huoneemme kaappia rinkkoihin ja laukkuihin. Toisaalta, tuntuu aivan upealta ajatella, että parin päivän päästä saa maitoa, ruisleipää, irtokarkkeja, perunamuusia ja lihapullia, nähdä tuttuja kasvoja, tuntea olonsa turvalliseksi, ja juoda kahvia. Kyllä täällä on hampaat irvessä saanut muutaman kupillisen instant-kahvia alas, ja muutaman kerran ollaan käyty kahvilassa kahvilla, mutta oma keitin, oma rauha... Ai että. Ja hiljaisuus. Ei kukkoja, ei allah akkubaria, ei liikenteen mölyä eikä huutelevia taksikuskeja eikä riskiä siitä, että omaan huoneeseen tulee Jörgen Norjasta kuorsailemaan.
PPS. Sinä, joka joskus aiot lähteä tekemään vapaaehtoistyötä - tee se! Huonot tekosyyt; ikävä tai taloudellisesti heikko tilanne eivät ole mitään estämään sitä huikeaa kokemusta (jos ikävöit, ota äiti mukaan, jos ei ole rahaa, ota pikavippi). Ota selvää kaupungista, johon olet menossa, ja siellä olevista mahdollisuuksista tehdä vapaaehtoistyötä, lue forumeilta luotettavista järjestöistä yms.. Kokemus ei hyvinkään todennäköisesti tule olemaan sitä, mitä olit odottanut - mutta mitä vähemmän se odotuksiasi vastaa, sitä enemmän siitä kokemuksena saat. Vaikka työpaikkasi olisi täysi susi (kuten meillä), jokainen hetki esimerkiksi entisen katulapsen, joka on elänyt käytännössä ilman kiintymyssuhdetta ja huolenpitoa (ja on ollut valmis maksamaan vähistä varoistaan prostituoidulle siitä, että hän pitää lasta hetken sylissään), on heille tärkeä ja inhimmillinen hetki, ja ennenkaikkea se on sellaista humanitääristä apua, jota varastelevat, bisnestä pyörittävät läskipäät eivät voi koskaan häneltä varastaa.
Asante sana, marafiki! Nakupenda. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti