Kotona

Kylmyys. Loska. Lumi. Harmaus. Rumuus. Jäykkyys. Hinnat pilvissä. Rinkat Pariisissa. Turvallisuus. Perussuomalaiset. Älä alistu-kampanja. Ylireagointi. Vouhotus.

En arvosta kotona.

Raikkaus. Ystävät. Tyttöystävä. Perhe. Suihku (lämmin). Sänky (oma). Kahvi (aito, oikea, paras). Ruisleipä. Perunamuusi. Maito. Puhtaus. Hiljaisuus.

Arvostan kotona.

Kotimatka Moshista Heinolaan meni suhteellisen mukavasti; ensin kahdeksan tuntia bussissa viimeistä kertaa maisemia katsellen, sitten kahdeksan tuntia lentokentällä lentoa odottaen ja pieni jännäkakka lahkeessa, ja sokerina pohjalla ensin lento Nairobista Pariisiin, josta sitten aina Helsinki-Vantaalle. Koko kymmenen viikkoa olimme selvinneet suurinpiirtein tapaturmitta, mutta rajanylitys Tansaniasta Keniaan Namangan rajanylityspaikalla oli Rouva Fortunalle liikaa. Ja niinhän se meni kuin elokuvissa; hyväntekijät olivat jättäneet Moshiin keskuksille lahjoitustavaraa; vaatteita, kenkiä, pattereita, taskulamppuja - ja ensiapuvälineet ("no ei näitä ny vikana päivänä tarvi!"). Niinpä niin. Ja koska Joonaspoika kävelee leuka kohti taivasta alaspäin (ja varsinkaan taakse) katsomatta, tulee eteen jonkunsortin katukivetys - ja ukkovarpaan verikylpy on valmis. Buranaa huiviin ja viisumihakemusta täyttelemähän. En muista, milloin olisi viimeksi tehnyt mieli huutaa kivusta, mutta siinä rajalla olisi kyllä voinut. Päätin kuitenkin jättää kokeilematta, koska olin itse nähnyt, kuinka psyykkisistä ongelmista kärsiviä kohdellaan. Olisivat saaneet hullun mzungun päästä kivan syötin kalaverkkoon Victoria-järvelle... Saimme varpaasta todella paljon huumoria, koska verenvuotoa pystyi seuraamaan koko bussimatkan ajan. Siinä aprikoimme, josko kynsi lähtee irti vaiko ei. Aleksia ällötti - enkä kyllä voi käsittää, miksi. (Kai sitä noi mun varpaat olivat ällöttäneet muutenkin. Enkä kyllä voi käsittää, miksi.) Onneksi ei ollut Nairobin kentällä kiirettä, niin ei tarvinnut ruhjeisen ukkovarpaan kanssa juosta!

Länsimaiseen hintatasoon tuli kevyt pudotus kahden euron lounaasta kahdenkymmenenkolmen euron lounaaseen Nairobin lentokentällä.Morjesta pöytään että sydämeen sattui. Eikä ollut edes hyvää. Verrattuna tansanialaiseen olueen kenialainen Tusker maistui virtsalta. Nairobin koneeseen siis ehdimme, kahdeksan tunnin odottelun jälkeen. Ja yölento tuntui todella pitkältä, koska unta ei vaansaanut palloon - ei sitten millään. Pariisin kentällä vaihtoaikaa oli puolisen tuntia, ja kävelymatkaa pari terminaalin väliä, joten siinä meinasi
vähän kiire tulla. Ja kylmä! Flipflopit jalassa, t-paita päällä ja shortseissa - ei hyvä luoja että porukka töllötti. Ehdimme kuitenkin toisellekin lennolle yllättävän kevyesti. Kun olimme viettäneet yli kymmenen viikkoa suomalaisten ihmisten ja suomenkielen ulottumattomissa, itsehillintä hieman ehkä olisi ollut paikallaan Finnairiin astuttaessa. "No sä voit oikeestaan istua toho ikkunapaikalle, mun pitää koht varmaa lähtee paskalle", ja sitä rataa kääntyivät niin monet, valkoiset, iltapäivälehtiä lukevat silmät meitä kohti. Montaa asiaa olin kaivannut, mutta en tätä. Ihmisiä, joiden otsaan on kirjattu sinivalkoisin kirjaimin JÄYKKÄ. Finnairissa oli muutenkin oudon hiljaista, mikä tuntui oikeastaan tosi hyvältä tuon melusaasteisen ajanjakson jälkeen. Loppumatka meni mukavasti hihitellessä pöhnäisen yön jälkeen, paitsi laskeutuminen masensi täysin; viimeiset kymmenen minuuttia pelkkää harmaata maisemaa - ei mitään paitsi sumua! Jos Helsinki on hetkisen kaunis... ja rinkat jäivät katselemaan kaunista Pariisia ja tulivat pari päivää perästä.

Ja olihan se hienoa nähdä perheitä ja tyttöystäviä, ja hieman myöhemmin muitakin ystäviä (Jukka oli kasvattanut tukiviikset meitä varten ja se oli ehkä paluun liikuttavin asia). Ruisleipää ja kahvia, ja lämmin suihku - olihan se nyt uskomatonta kokea ne ihanat asiat taas! Ja kotiinhan oli mukava palata, aina siihen asti kun hävisin kuusi vuotta nuoremmalle veljelleni kädenväännössä. Afrikkaan häpeämään!  Ja nopeesti...

Mutta jos olivat asiat Tansaniassa huonosti, niin eivät ne hyvin ole täälläkään. VR:n junat ovat jälleen melkein kolmea minuuttia myöhässä (valittamista riittää koko loppuvuodeksi), mäkkärin juustohampurilaiset kylmiä (hinta silti vielä euron, joten ei valiteta), Uudellamaalla on ollut hurjia maanjäristyksiä, joukko romaneita on leiriytynyt Kalasatamaan, Rovaniemen Palloseura on isoissa kusetusongelmissa (on sitä korruptiota täälläkin) ja kirkostaeronneiden määrä nousi jälleen ihmisarvoja epäkunnioittavan kampanjan myötä. Kaikenlisäksi eräiltä eduskuntaan pyrkiviltä rasisteilta tulee traktaatteja postilaatikoihin. Ja se, että eräät vanhat konkarit pyrkivät eduskuntaan edelleen lähipiirissään menestyvien julkkissukulaistensa avulla. Säälittävää!

Ja onhan täällä nyt aivan sikakylmä. Mutta nyt, ystävät, vetäkää oikein kunnolla kevättä rintaan, rakastakaa itseänne ja toisianne, ja vaikka ne Valtion Rautatien junat on edelleen sen kakskymmentä sekuntia myöhässä, niin odottakaa sen keltaisen viivan takana - ei mitään kevätmasiksia VAAN RAUHAA JA RAKKAUTTA! Kiitokset ajastanne, kun sain häiritä pienillä, ironisilla avautumisillani!

Tansanian tuholainen kirjottelee rästihommia, lukee uusintatenttiin ja odottaa innolla koulun ja töiden alkamista... yhtä, suurta ja kasvattavaa kokemusta rikkaampana.

Nakupenda.

Mustia poikia viiksekkäitä?

Ei. Ei sitten todellakaan. Ja sekös tässä harmittaa. Harmittaa niin suunnattomasti. Ei niinkään se rusketus, ei se ollut prioriteettina, mutta ne viikset. Sydämeni särkyy. Ei tullut rusketusta, eikä viiksiäkään, vaikka toiveet olivatkin korkealla ja kädet ristissä. Ja se oikeastaan kertoo melko paljon koko reissumme luonteesta; lähtökohtiin ja odotuksiin nähden viimeiset kymmenen viikkoa ovat menneet aika pahasti ristiin. Uskoitpa kohtaloon tai et (tämä ei ole uskon asia, vaan fakta), Rouva Fortunalla oli likaiset näppinsä meidän tässä pelissä ja vahvasti! Koskettavimmat kokemukset eivät ole todellakaan tulleet työpaikalta, mitä ehkä odotimme, vaan sen ulkopuolelta. Toisaalta, ennen reissuamme löysimme googlesta muutaman, huonon kuvan Moshista - odotukset olivat sen mukaiset; mitään sanomaton, pikku kaupunki. Metsään meni sekin - onneksi! Msamaria on ollut täysi fiasko, mutta se on antanut kokemuksena todella paljon käteen, ja täytyy olla kiitollinen, ettei ensimmäinen kokemus vapaaehtoistyöstä katulasten parissa ollut missään paratiisissa vaan ehkä yhdessä huonoiten johdetuista keskuksista ikinä. Toiseksi viimeisenä päivänä Mama Machua ilmoitti minulle, että koska he eivät ole kyenneet maksamaan vesilaskuja, vesi katkaistiin ("ANTAKAA RAHAA!"). Totesin tylysti, että viimeiset rahat käytimme lasten torstaiseen illalliseen. Kun muissa keskuksissa Moshissa on tilaa kaikille Msamarian lapsille, miksi pitäisi pitää pystyssä keskusta, joka juuri ja juuri voi tarjota lapsille ruuan - jos sitäkään. Eivätkä työntekijät edes saa palkkaa, vaikka sitä onkin vuosia lupailtu. Kun kävelimme viimeisen kerran keskuksen porteista ulos, ei tarvinnut taakse katsella, vaan tuntui todella hyvältä. Vaikkakin viimeiset pari iltaa lasten kanssa olivatkin ihan huippuja, rikkonainen ja todella saastunut, riipivä ilmapiiri raastoi ja turhautti pitkän aikaa. Identiteettikriisin ja täydellisen romahtamisen resepti oli valmis, kun tajusimme, ettei viiksistämmekään tule toivotun näköisiä. (Reissun tärkein tavoite, maksimaalinen ryöttäisyys ja typerykseltä näyttäminen, saavutettiin mallikaasti - se tuntuu todella hyvältä!)

Bussiliput on järkätty, ja tavarat osittain pakattu. Koska Tansaniassa ei ollut mitään kivaa, tuliaisia ei ole ostettu ja niitä siis on täysin turha odottaa. Perjantaiaamuna kello 6.30 lähtee Shuttle bus Moshista kohti Nairobia. Taas kääntyy uusi lehti minun elämässäni, yö kääntyy aamuksi, Afrikan lämmin ja rento tanner vaihtuu kylmään, loskaiseen ja jäykkään Eurooppaan - kylmistä kylmimpään, loskaisimmasta loskaisimpaan ja jäykistä jäykimpään Suomeen. Heinolasta ja Hyvinkäästä ei tarvitse edes puhua. Suomi on kummitellut mielessäni viime perjantaista asti, kun näin kaupungilla kaljun, mustan, paikallisen miehen, jonka musta paita näytti hyvin tutulta. Mieleeni tulvivat monen kaljun, kotimaassani maahanmuuttajia hakkaavan, usein melko raamikkaan ja lihavan miehen kasvot. Aivan niin; mustassa paidassa oli kuparinvärinen teksti "FINLAND", ja sen alla suomalaista sisua ja ylpeyttä uhkuva Suomi-leijona. Katsoin tanssivaa miestä hetken, sitten katsoin tiskin suuntaan. Katsoin toisen kerran - enkä ollut nähnyt näkyjä; kyllä se siellä vielä nauratti paikallisia naisia - ja niin nauratti meikäläistäkin! Ja nauratti muuten aika pahasti - kaikenlaista shaibaa ne sieltä meiltäkin päin lähettävät lahjoituksena kehitysmaihin! (Eikä siinä, arvostan toki sitä, että ihmiset saavat vaatteita päälleen.) Kyllä taas harmitti, kun kävin selittämässä isänmaantoivolle tilanteen, eikä hän suostunut yhteiskuvaan kanssani! Jo nyt on markkinat...

Vaikkei kokemustamme voi pitää kymmenen viikon hupireissuna, naurua on riittänyt joka päivälle todella paljon. Mikäs sen hauskempaa, kuin hölmönnäköisille ihmisile nauraminen, taksikuskien kiusaaminen, ja hyvän ystävän kanssa vessahuumorilla leikitteleminen - vaatiihan tämä rankka kokemus jonkunlaista kompensaatiota, hyvänen aika! Sehän Suomeen paluussa pelottaa, kun äänentasoa täytyy laskea ja juttuja hillitä. Ihan tyhmää! Myös muiden ihmisten suusta tulleista repliikeistä olemme saaneet paljon huumoria! Nairobissa, kun lauloin (tai "lauloin") aiemmin päivällä Nairobissa kuulemaani gospel-kappaletta, lausuessani sanan Yesu (jeesus), jalkakäytävän vierestä puskasta nousi todella ryöttäinen, humalassa oleva vanha mies, nilkuttaen toista jalkaansa ja huutaen perääni: "YES, MY BROTHER? (Give me my money)". Meinasi olla pokassa pitelemistä. Myös paikallisten ihmisten englanninkielen tulkitseminen on joskus aiheuttanut melko noloja tilanteita - ja varsinkin meikäläisen pokalla, kun pomo puhuu, röyhtäisee välissä ja jatkaa normaalisti puhettaan anteeksi pyytelemättä. Se jätkä pitää muutenkin kyllä niin ihmeellistä ääntä, että siinä jää moni kakkoseksi. Me olemme saaneet paikallisten keskuudessa myös omat nimemme; Aleksi on korvakorujensa takia Masai (heimolaisilla kun on samantyyliset venytyskorut kuin Albulla), ja sehän sitä sapettaa vietävästi, ja meikäläinen on ihan normaalisti Yesu tai Jesus, päivästä ja huutajasta riippuen. Liekkö sitten yhtä paksut ja komiat hiukset kuin alttaritauluissa, vai... Mutta koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, ystävämme Msafiri (Msaffe) on kutsunut minua myös nimillä: Mavi ya Tembo (elefantin paska), Elephants shit (elefantin paska), Kitcha (hullu) ja sitten se normaali - Yesu. Msaffe tuntuu tykästyneen tuohon kakkahuumoriin muutenkin aikalailla; aina kun kysyn häneltä, mitä meillä on illalliseksi (hän on siis kokki), vastaus on joko rotan, elefantin, leijonan, tai jonkun muun eläimen ulostetta. Jos muuta ei ole saatavilla, hänen on kuulema tapettava minut, ja sitten he syövät meikäläistä muutaman illan. Hauskaa! Jätkä on sentään 34 vuotta. Josta pääsenkin seuraavaan hyvään vitsiin (Laura, äiti, kaverit, kaikki - tätä ette ikinä usko!) - melkein jokainen, joka on kysynyt meidän iästämme, on kuvitellut meitä useita vuosia vanhemmiksi. Eilen viimeksi eräs Irene sanoi, että hän luuli minun olevan akselilla 28-30 vuotta... Ei hyvä Luoja. Tätä aion käytä perusteena aina, kun joku kehottaa minua kasvamaan aikuiseksi. Ei oo mun juttu!

Tänään harmittelimme sitä, kuinka alussa kaikki Moshissa oli niin siistiä ja ihmeellistä - kaikki pisti silmään. Se, että mainokset talojen ja kauppojen seinissä eivät olleet julisteita vaan maalaustaidetta, ihmiset roikkumassa kuorma-autojen lavan reunoilla, moottoripyöräilijät ilman kypäriä, polkupyöräilijät ilman järkeä, kypärää ja jarruja, Euroopasta tulleet futisfanipaidat, Jarmo ja hänen puolen metrin lihakirveensä, viidakkomummo, drunkpa (drunk grandpa, vanhus joka ajaa aina Golfiaan kännissä. Olen nähnyt kolmesti hänen törmäävän hostellimme seinään), kaikki kaupustelijat, taksikuskit, lukemattomat hedelmäkojut, yksittäisiä savukkeita myyvät tupakkakauppiaat (toimisi suomalaiseen ketutustupakointikulttuuriin, ei tarvitse ostaa koko askia yhden murheen takia), dala-dalat joiden kyydissä on 30 ihmistä, yksinäiset ylistelijämummot, ihmiset ilman käsiä, jalkoja tai sormia, ja lukuisia vastaavia asioita. Enää niitä ei huomaa, jos ei keskity satakympillä. Alussa ajattelimme, että ei viitsitä vielä ottaa kuvia, koska onhan meillä kymmenen viikkoa aikaa. Metsään meni sekin - ei ole hirveän montaa kertaa tullut Moshissa kuvailtua, koska maisemaan turtuu. Fiilistelimme sitä, kuinka siistiä olisi joskus tulla takaisin ja istua samoissa kuppiloissa, nähdä samat maisemat, samoja ihmisiä ja muistella edellistä kertaa - ja katsoa mahdollista (toivottavaa) muutosta (niin yleisessä menossa kuin meidän viiksiemme kasvussa).

Tajusin, kuinka paljon on jäänyt Moshissa tekemättä asioita, jotka piti tehdä. Monessa katulasten keskuksessa vierailu, kerjäläiskierros, monen paikallisen, söpön pikkukuppilan katsastaminen, kahviplantaaseilla käyminen... lista on pitkä. Mutta se viimeistään sinetöi sen asian, että ainakaan minun elämäni Moshissa ei pääty tähän reissuun, ei todellakaan.

Minkä taaksensa jättää, sen edestään löytää, sanotaan.

PS. Alkaa olla perhosia vatsassa. Tuntuu tosi haikealta pakkailla väliaikaisen huoneemme kaappia rinkkoihin ja laukkuihin. Toisaalta, tuntuu aivan upealta ajatella, että parin päivän päästä saa maitoa, ruisleipää, irtokarkkeja, perunamuusia ja lihapullia, nähdä tuttuja kasvoja, tuntea olonsa turvalliseksi, ja juoda kahvia. Kyllä täällä on hampaat irvessä saanut muutaman kupillisen instant-kahvia alas, ja muutaman kerran ollaan käyty kahvilassa kahvilla, mutta oma keitin, oma rauha... Ai että. Ja hiljaisuus. Ei kukkoja, ei allah akkubaria, ei liikenteen mölyä eikä huutelevia taksikuskeja eikä riskiä siitä, että omaan huoneeseen tulee Jörgen Norjasta kuorsailemaan.

PPS. Sinä, joka joskus aiot lähteä tekemään vapaaehtoistyötä - tee se! Huonot tekosyyt; ikävä tai taloudellisesti heikko tilanne eivät ole mitään estämään sitä huikeaa kokemusta (jos ikävöit, ota äiti mukaan, jos ei ole rahaa, ota pikavippi). Ota selvää kaupungista, johon olet menossa, ja siellä olevista mahdollisuuksista tehdä vapaaehtoistyötä, lue forumeilta luotettavista järjestöistä yms.. Kokemus ei hyvinkään todennäköisesti tule olemaan sitä, mitä olit odottanut - mutta mitä vähemmän se odotuksiasi vastaa, sitä enemmän siitä kokemuksena saat. Vaikka työpaikkasi olisi täysi susi (kuten meillä), jokainen hetki esimerkiksi entisen katulapsen, joka on elänyt käytännössä ilman kiintymyssuhdetta ja huolenpitoa (ja on ollut valmis maksamaan vähistä varoistaan prostituoidulle siitä, että hän pitää lasta hetken sylissään), on heille tärkeä ja inhimmillinen hetki, ja ennenkaikkea se on sellaista humanitääristä apua, jota varastelevat, bisnestä pyörittävät läskipäät eivät voi koskaan häneltä varastaa.

Asante sana, marafiki! Nakupenda. <3

Paikalliselämää

Kukko kiekuu neljältä aamulla. Allah akkubar raikaa viideltä moskeijasta. Vielä pimeän vallitessa paikalliset nousevat ylös ja aloittavat päivänsä. Työpäivä kestää aamusta illankoittoon. Päivisin kadut ovat täynnä pölyä, hien- ja virtsantuoksua kaupustelijoita, kerjäläisiä, itseään (tai autojaan) tyrkyttäviä taksikuskeja ja muita onnenonkijoita. Moni heistä lausuu taikasanat; "mzungu, give me my money", yhtään häpeilemättä. Heidän maailmankuvaansa ei mahdu, että vaikka valkoinen on täällä rikas tai vähintään hyvinvoiva, taloudellinen tilanne kontekstuoituna omaan kotimaahan voi olla aivan erilainen. Eikä sillä, kyllä Moshissa näkee joka päivä turisteja poseeraamassa typerän näköisinä kaupungissa - kera Iphonien, järjestelmäkameroiden ja kovan äänen. Välillä hävettää suunnattomasti ihonvärini puolesta. No, mzungu on mzungu - vaikka voissa paistaisi. Ja sietäisi paistaakin...

Vaikka päivät ovat pitkiä, yöunet lyhyitä, perheet suuria ja palkat pieniä, paikalliset ihmiset ovat ilahduttavan onnellisia, reiluja ja ystävällisiä (valitettavan usein rahan perässä) - ja luottavat toisiinsa. Kuinka moni suomalainen elektroniikkaliikkeen omistaja jättäisi kalliit kaiuttimet, televisiot ja muut hifistelyvälineet ulos sulkemisajan jälkeen? Kuinka moni taksikuski antaisi isorahaisen keikan toiselle kuskille silkkaa ystävyyttään ja kollegiaalisuuttaan? Ei varmasti moni. Täällä ihmiset puhaltavat yhteen hiileen (tarkoittaen paikallisia), vaikkakin se koskee pelkästään keskivertoelintason omaavia ihmsiä. Huonotuloisimmat varastavat, ja rikkaat pysyvät rikkaina, koska verot ovat kaikille samat. Käytännössä kaikki on maksullista; koulutus mukaan lukien. Opetuksen laatu kouluissa on surkeaa, oppilaita rankaistaan fyysisesti, ja luokalla on keskimäärin 50-90 oppilasta - oppilas-opettajasuhdetta ei kehity, ja näin ollen etenkin syrjityt lapset ovat huonossa ja turvattomassa tilanteessa. Ja keppiä tulee niin että napa ruskaa! Systeemi syrjii niitä, joilla on oppimis-, hahmottamis-, tai keskittymisvaikeuksia, sekä albiinoja ja maahanmuuttajia (tottakai!). Jos et saa tai opi, koulutuksesi tyssää lyhyeen; se on kuin rotuerottelua - parhaat yksilöt selviytyvät seuraavalle koulutusasteelle, jos saavat sponsorin kustantamaan koulumaksut, vaatteet, välineet... ja "huonot" lopettavat koulu-uransa, menevät kotiin tai kadulle ja hyvin suurella todennäköisyydellä eivät saa töitä. Jo pysyäkseen elossa moni joutuu varastamaan, kerjäämään tai tekemään jotain muuta yhtä surullista. On siis helppoa ymmärtää, miksi täällä opiskelu on niin korkealle arvostettua jopa nuorten keskuudessa, verrattuna esimerkiksi suomalaisnuoriin. Täällä se on ainoa tapa pedata itselleen ja perheelleen hyvä elämä. Lohdullista, että nuoret itse ymmärtävät sen arvon.

Suomessa kriisiapu ja erilaiset terapiat ovat hyvinvoinnin kannalta tärkeässä asemassa. Alkoholisteille tarjotaan apua, ja vertaistukea, työttömille valtion tarjoamia kursseja, sairaille medikaalista apua ja orvoille asuinsija. Ongelmista ollaan tietoisia, ja vaikkei ehkä avoimia, ne hyväksytään ja niitä pyritään parantamaan. Tansaniassa (ja kehitysmaissa yleensä) ongelmia ei edes yritetä ratkoa yksilötasolla. Jos kerrot polttaneesi marihuanaa asuessasi kadulla, "olet itse pilannut mahdollisuutesi, kokoa itsesi". Apua ei tarjota, vaan huume- ja alkoholiongelmat ovat todella noloja ja kuvottavia asioita, joilla olet itse pilannut elämäsi. Heitä katsotaan alaspäin, ja heille nauretaan. Surullista. Usein myös sairauksia pyritään selittämään karman lailla, ja pahoilla hengillä, ja esimerkiksi heimolaiskylissä saatetaan vuodattaa verta, jotta saadaan paha veri ulos elimistöstä. Siitä saattaakin sitten seurata muutamia, mukavia, ehkä hieman kivuliaita infektioita, ja koska sairaalaan ei mennä (kun ei ole rahaa), tilanne voi äityä hirveäksi.




PS. Pakkaaminen on aloitettu. Tuntuu todella, todella haikealta. Ihan kauheeta.

Piiri pieni pyörii

, lapset siinä hyrii. Selvä juttuhan se on, mutta sanottakoon ääneen; jopa Suomessa pahimmat juorupiirit ja parhaimmat juorukellot löytyvät sosiaalialalta - etenkin, kun kyseessä on esimerkiksi lastentarha tai lastenkoti. Päiväkodeissa juorua riittää niin lapsista kuin lasten vanhemmistakin, kuinka jonkun äiti ei hae lastaan sovittuun aikaan, antaa lapsensa katsoa väkivaltaisia lastenohjelmia ja kiroilla, ja vielä polttaa tupakkaakin sisällä. "Jälkensä on jättäny", ja sitten juorutaan jo lapsesta. Siitä, kuinka hän ei tottele tätejä eikä pysy kurissa, ei halua leikkiä nössöjen ja rillipäiden kanssa eikä varsinkaan mennä päiväunille kesken hyvien sotaleikkien. That's how it goes! Työntekijöiden infovihkoon kirjoitetaan, että tätä ja tätä lasta ei haettu taaskaan ajoissa, liekkö äiti ollut krapulassa vai eikö penska muuten vain kiinnosta. Ja sitä sitten päivitellään jo muidenkin lasten vanhemmille; kun ei lapsista huolehdita eikä heitä osata kasvattaa, mihin tämä maailma on menossa ja mitähän noistakin riiviöistä tulee. Facebook-vallankumouksen aikana työntekijät ja lasten vanhemmat alkavat pitää juorupiiriä internetin ihmeellisessä maailmassa, ja kohta huonoista vanhemmista ja vielä huonommista ja hirveimmistä lapsista tietää koko naapurusto ja viikon päästä koko kaupunki. Sen jälkeen päivitellään paikallislehden tekstiviestiosastolla, että voivoi noita nykyajan vanhempia, kun ollaan kaksitoista tuntia päivässä töissä, sitten "yksille" nollaamaan ja kännissä kotiin, samaan aikaan kun kymmenvuotiaat pojanklopit availevat ensimmäisiä keskikaljoja autiotalon takana tai laavulla. Ja toisaalta, kyllä myös juorut "huonoista" päiväkodeista ja "huonoista" tarhantäteistä leviävät melko vikkelään.

Meidän ensimmäinen työviikkomme Tammikuussa meni oikein mukavasti, ja vaikka töissä välillä oli tylsää, pidimme Msamariaa oikeasti ihan hyvänä paikkana - ainakin parempana kotina kuin katu. Juoruilu on todellakin ollut meidän etumme; kuinka paljon rahaa olisimmekaan voineet laittaa suden suuhun, jos emme olisi kuulleet niitä uskomattomilta kuulostavia kauhutarinoita työpaikastamme. Ja nyt sen tajuaa; kun kaupungilla kysyy paikalliselta ihmiseltä, että tietääkö hän kyseisen keskuksen, reaktio on aina sama; aluksi he sanovat varovasti "kyllä", ja katsovat kysyvästi. Sitten kysymme, mitä mieltä he mahdollisesti ovat paikasta, ja yleensä reaktio on "emmä tiedä... en oikein osaa sanoa". Sitten, kun kerromme tietävämme paikan olevan oikeastaan läpimätä, korruptoitunut ja lapsille ehkä huonoin paikka ikinä, he helpottuvat ja kertovat että "niin, jotkut täällä vaan haluavat tehdä bisnestä lapsilla". Jokainen täkäläinen tietää paikan, ja aina negatiivisessa valossa. Jos ei, niin he ovat todennäköisesti Lihapullan ystäviä (toivon hartaasti, ettei sellaisia ole). On tavallaan todella siistiä, kun tietää paikan olevan aivan läpimätä skämmi, että melkein joka päivä kuulee siitä lisää todisteita ja juoruja. Vaikka ne usein tuntuvatkin todella ikäviltä, esimerkiksi lastenhakkaamistarinat. Belgialaiset ystävämme, jotka ovat olleet vapaaehtoisina Msamariassa kahdeksan kuukautta, saivat kuulla juoruja, että he olisivat maanneet lasten kanssa keskuksessa. Ja tämä vain siksi, että he alkoivat pikkuhiljaa hahmottaa, että asiat olivat pahasti vinossa - ja henkilökunta tajusi, että he tietävät liikaa. Mukavia ja harmittomia pikku syytöksiä. Että kyllä sillä juoruilulla täälläkin saa vaikka mitä aikaan. Olen yltiöonnellinen, että työt ovat kohta ohi, ja ei enää tarvitse tehdä "työtä, jolla on tarkoitus". Täytyy toivoa, että vielä ehdimme vaihtaa muutamat yhteystiedot muiden keskuksien yhteyshenkilöiden kanssa, että voisi lahjoittaa jotain, joka oikeasti menee perille eli lapsille. 

Onneksi kohta pääsee kotiin juoruilemaan, siitä tulee mukavaa. Ja sitten kun tulee takaisin tänne, kuulee taas parhaimmat juorut täältä. Jeeee! Juoruilu on aivan ihanaa.

Piiri pieni pyörii

lapset siinä hyörii

Sormet sanoo "soo, soo, soo"...

NAKUPENDA RAFIKI!

Sincerely Yours

pikkulettijuanes

Sekavan äijän todella sekavaa ajatusvirtaa

Tiesin, että kehitysmaahan lähteminen ja siellä työskenteleminen, ja arjen näkeminen tulisi olemaan rankkaa ja vaatisi oman aikansa, mutta se on ehdottomasti ollut vielä odotettuakin rankempaa. En muista, milloin viimeksi olisi henkinen tasapaino ja oma kyky arvioida omia tuntemuksiaan ollut näin hatara. Kuluneiden viikkojen aikana täällä Tansaniassa (oikeastaan jo Keniassa) on tullut nähtyä kaikenlaista, opittua todella paljon afrikkalaisesta kulttuurista - niin työn kuin vapaa-ajankin merkeissä - mutta silti, ehdottomasti suurin oppimisprosessi on ollut itsestään oppiminen. Tämä maailma on kuitenkin niin erilainen, kuin meidän hyvin koulutettujen, ruokittujen, holhottujen oma pikku kuplamme siellä Pohjolassa. On ollut todella mielenkiintoista nähdä, miten itse on reagoinut eri asioihin täällä. Alussa tietenkin tuntui sydäntäriipivältä nähdä kerjäläinen Nairobin keskustassa, onnelliset lapset Kiberan slummin laidalla, ihmiselämillä leikkiminen liikenteessä tai kuusitoista tuntia päivässä rehkivät ihmiset. En tiedä onko se surullista vai positiivista oman psyykkeeni kannalta, mutta olen saanut kokea hyvin voimakkaana sen, miten kaikkeen turtuu; samat kerjäläiset näkee joka päivä, ja vaikka tuntuu pahalta kävellä ohi, suurin tunnelataus on rutinoitumisen myötä hävinnyt jonnekin. Tosin on niitäkin päiviä, että asiat näkee taas siinä valossa kuin alussa - mutta ei todellakaan joka päivä.

Se tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta, miten ongelmat täällä ja Suomen päässä ovat niin erilaisia. Suomessa ei ole korruptiota (suurissa määrin), siellä julkiset palvelut toimivat - no, eivät todellakaan moitteettomasti, mutta vähintään välttävästi, on kattavat vakuutukset, terveyspalvelut, koulutusjärjestelmä - joka vielä on yksi maailman parhaista, sosiaaliturva... listaa voisi jatkaa vielä aika pitkän pätkän. Ongelmat eivät pohjimmiltaan ole yhteisö- eivätkä yhteiskuntakohtaisia, vaan lähinnä yksilön korvien välissä; työ- tai opiskelupaineet, perheen elättäminen, toisista huolehtiminen, ja vieläpä siinä kaikessa MENESTYMINEN ja kiire, ja järkyttävä informaation määrä aiheuttavat hirveän määrän stressiä, joka valitettavan usein purkautuu jonkin asteen mielenterveysongelmana - depressio on Suomessa todella yleinen ongelma.

Kyse on pitkälti asenteista; yhteiskuntatasolla Suomi on yksi maailman kehittyneimmistä ja hyvinvoivimmista valtioista ja tilastoissa korkealla, joten kilpaileminen on siirtymässä koko ajan enemmän yksilöiden välille - Suomen hyvyyttä on tilastojen valossa täysin tarpeetonta todistella, joten omaa, yksilöllistä menestystä täytyy korostaa ja sillä yrittää paikata omaa munattomuuttaan ja ongelmia itsetunnossa. Saa nähdä, kauan Suomessa menee siihen, että jopa sosiaali- ja terveysalalla kaikki palvelut yksityistetään ja leikkiminen ihmisten hengillä ja ongelmilla on pelkkää bisnestä. Siihenhän se johtaa, jos kilpailuvietti ja menestymisen tarve muodostuu asenneongelmajätteeksi, ja koska hyvinvointivaltiona kierrättäminen on tärkeä osa hyvän ympäristön ylläpitoa ja kestävää kehitystä, sitä kierrätetään opettajalta oppilaille, ja yhteisöltä ja sukupolvelta toiselle. Se on sääli, sillä koulutuksen pitäisi olla ensiluokkaista ja ihmisten päteviä ja fiksuja, mutta jos yhteen hiileen puhaltaminen, yhteenkuuluvuudentunne ja yhteinen tahto selvitä puuttuu ja yksilöt rakentavat itse oman pelastuksensa, puheet "hyvinvointivaltiosta" ovat vieläkin enemmän puppua kuin tällä hetkellä. Sillä vaikka syyt sinänsä ovat erilaiset, tilanne monessa kehitysmaassa on täysin sama; ihmisillä tehdään bisnestä, ei sen takia, että yksilön menestys olisi prioriteettina, vaan siksi, että ihmisellä sattuu vaan olemaan primitiivinen selviytymisvietti. Riskeerataan muiden elämät oman elintason korottamiseksi ja hyvinvoinnin lisäämiseksi. Valtion ja kirkon nyhtäessä kaiken varallisen ylijäämän kaikki ihmiset eivät voi selvitä, tasa-arvon ei ole toistaiseksi mahdollista toteutua, joten jokaisen on tehtävä parhaansa pysyäkseen itse hengissä. Suomen spekseillä kaikilla olisi mahdollisuus selvitä - ei ehkä rikkaina, lihavina, mersua ajavina dippainspoina - mutta yksilöinä, yhteisöinä ja yhteiskuntana. Täytyy myöntää, että tiedän ylireagoineeni ja maalailleeni piruja seinille, mutta tuntuu niin pahalta nähdä se todellisuus, että hyvinvointivaltion spekseillä on ylipäätään mahdollista ajautua käytännössä samaan tilanteeseen kuin tuhat kertaa köyhemmällä kehitysmaalla. Enkä luonnollisesti tarkoita taloudellista vaan sosiaalista ja sosiaalipsykologista hyvinvointia. No joo, mutta jospa taas unohdetaan spekulointi ja provosointi ja väännetään plastic smile lärville!

Nyt, kun kotiinpaluuseen on enää muutama päivä, tunteeni sitä kohtaan ovat todella ristiriitaiset. Tuntuu hyvältä antaa pölyn laskeutua täällä, ja pommittaa Msamaria alas sähköposteilla ja paikallisilla kontakteilla. Tuntuu hyvältä nähdä ystäviä Suomessa, mutta nyt kun tähän touhuun on päässyt jyvälle, tietoa janoaa lisää - ja tämä kaupunki alkaa olla todella, todella rakas. Toivon sydämeni pohjasta, että pääsen tänne mahdollisimman nopeasti takaisin, ja toivon että tulevaisuudessa aukeaa sellaiset ovet, että täällä työskenteleminen, näiden upeiden ihmisten (lasten) auttaminen mahdollistuisi. Jopa kuumuuteen on alkanut tottua! Ja toisaalta, vaikka liikenne on kaoottista, tuntuu siistiltä vaan kävellä keskellä tietä autojen seassa ja väistellä dala-daloja. Ja istua Stefanin mestassa lasillisella ja katsoa parvekkeelta kaupungin hulinaa; hedelmäkauppiaita, hulluja polkupyöräilijöitä (silent killereitä), tyhmännäköisiä turisteja ja hamppua myyviä rastapäitä! ETTÄ ON TÄSSÄ PUOLENSA!

Mutta ai että mulla on ikävä! Ihmisiä, hyvin toimivaa liikennettä (lähinnä sitä, ettei tarvitse pelätä henkensä edestä aina kun liikkuu kaupungilla), HILJAISUUTTA, jossain määrin järjestelmällisyyttä, toimivia palveluja, ruisleipää, puuroa, salmiakkia, hyvää karkkia,KAHVIA,KAHVIA,KAHVIAAAAAAAAAAAAA.Syksyn ja alkutalven depressiivinen vaihe pitäisi olla menneen talven lumia, ja ihmisillä kevättä rinnassa. Ja vaikka tiedän kyllästyväni taas siihen marmatukseen (johon itse syyllistyn noin miljoona kertaa päivässä), kun junat on myöhässä, tiellä on loskaa, taloyhtiöstä on vedet poikki, kouluruoka maistuu paskalta, Suomi ei pääse taaskaan kiekkofinaaliin eikä voita Euroviisuja, Jaffan valmistaminen lopetetaan, Nykänen hakkaa Merviä, Tuksu on taas raskaana, eikä Selänne lopeta vieläkään... niin tiedän, että kotiinpaluu tuntuu aluksi todella hyvältä. Ja tiedän, että muutama viikko sen jälkeen tulee taas ikävä tätä ihanaa kaaosta, näitä upeita ihmisiä, näitä pieniä juorupiirejä, halpaa ja todella hyvää ruokaa, AIVAN UPEITA LAPSIA, ja sitä, kun palaa halusta tietää lisää siitä, mikä työpaikalla menee päin persettä. Ja ihan oikeasti, vanhoilta vapaaehtoisilta, ja ihmisiltä joita tapaa kaupungilla, niitä asioita kuulee lähes joka päivä.

Josta tulikin mieleeni... Palatakseni aiheeseen Laupias samarialainen (Msamaria), perjantaina he pyysivät meitä ostamaan ruokaa keskukseen, koska rahat olivat loppuneet. He pyysivät seitsemän kiloa riisiä, seitsemänkiloa maissijauhoja ja viisi kiloa papuja - ja me ostimme ne. MUTTA; seuraavana päivänä kuulimme eräältä saksalaistytöltä, että lapset (jotka ovat hänen hyviä ystäviään, hän on ollut kolmesti Msamariassa töissä ja haluaa kaataa keskuksen ja siirtää lapset turvaan) eivät oikeastaan olleet saaneet ruokaa perjantaina - henkilökunta oli kertonut heille, että Joonas ja Aleksi olivat päättäneet olla ostamatta ruokaa. (Ollapa kevytkertasinko matkassa!) Mielenkiintoista, todella mielenkiintoista... Tässä on oma viehätyksensä, kun tietää heidän valehtelevan meille päin naamaa, ja silti me olemme heille kuin parhaita ystäviä.

Kaksinaamaisuus kunniaan!

Koetan vielä jonkun tekstin kirjoittaa täältä käsin, pysykäähän rakkahat ystävät kanavalla <3

Jungle-Juanes

Laupias samarialainen ja muita hyviä vitsejä

Nöyrä, epäitsekäs, avulias, inhimmillinen, ystävä - muutama sana, jotka tulevat mieleen laupiaasta samarialaisesta. Malliesimerkki, kultaisen säännön kultapoika. Juuri se maailmanparantajamuotti, johon lähes kaikki maailmanparantamisideologiat jossain määrin perustuvat. Samaan ajatukseen perustuu OIKEIN TOIMIVA vapaaehtoistyö ja käytännössä kaikki humanitäärinen työ - pääajatuksena ihmisen kokeminen ja tunteminen yksilönä, ainutlaatuisena itsenään, asettuminen heikomman ja huonostivoivan asemaan, ja sitä kautta yksilön (pidemmän kaavan kautta koko yhteiskunnan) hyvinvoinnin lisääminen. No se siitä lässynläästä sitten, mutta kyllä nämä ihmiset täällä osaa leikkiä laskea. Meni nimittäin hetki naurua pidellessä, kun kuulin, että Msamaria (työpaikkamme nimi) tarkoittaa suomeksi laupiasta samarialaista. Laupiaat samarialaiset, jotka hakkaavat lapset paskaksi - ei siksi, että he välttämättä olisivat tehneet mitään väärin, vaan esimerkkinä muille siitä, mitä huonosta käytöksestä voisi seurata. Keskuksessa on pari silmätikkua, jotka saavat säännöllisesti turpaansa henkilökunnalta. Oikeastaan enää yksi, kun Mike (7v.) lähti eilen takaisin kadulle. Laupiaat samarialaiset, jotka pyysivät meitä ostamaan muutamaksi päiväksi ruokaa, koska keskuksen rahat olivat loppuneet (vaikka viime viikolla iso kasa norjalaisia kävi tekemässä lahjoituksia keskuksella). Laupiaat samarialaiset, jotka kusettivat meiltä rahat erään pojan koulumaksuihin, jotka itseasiassa oli maksettu viime lokakuussa erään brittinaisen toimesta. Laupiaat samarialaiset, jotka ovat "vapaaehtoistyöntekijöitä", eivätkä saa virallista palkkaa, mutta ajavat citymaasturilla ja uudella moottoripyörällä. Aika paksua ja mustaa huumoria. Paksu ja musta huumoripläjäys on tosin armas johtajammekin. Saimme uuden vapaaehtoisen Espanjasta viime perjantaina Msamariaan - ja hän on todella hyväntahtoinen ja varmasti haluaa tehdä kaikkensa lapsien eteen. Rakas johtajamme ilmeisesti haistoi tämän, ja eipä aikaakaan, kun oli jalka kipeä, eikä möhömaharaukalla ollut rahaa edes lääkäriin. Onneksi uudella vapaaehtoisella ei ollut rahaa mukana. Vaikka eihän siinä, yhdeltä henkilökunnan jäseneltä puuttuu moottoripyörä, joten kyllä sille rahalle käyttöä löytyy.

Tansaniassa, ainakin Moshissa, oman julkisen identiteetin jatkuva päivitys ja hyvässä valossa pysyminen ovat yksi suurimmista prioriteeteista - johtuen vahvasta kollektivistisesta kulttuurista ja toisaalta länsimaalaismallien omaksumisesta ja niihin identifikoitumisesta. Uskonto, kirkossa käyminen, ovat ehkä suurimmat prioriteetit ikinä - ihmisten silmissä, eivät niinkään mielissä tai jossain syvällä sisimmissään. Tapakristillisyys, joksi sitä Suomessa haukutaan, on täällä uskomattoman näkyvässä roolissa - ja monet jopa myöntävät hymyssä suin käyvänsä kirkossa siksi, että heitä pidettäisiin hyvinä ihmisinä. Esimerkiksi LAUPIAAT SAMARIALAISET (lastenhakkaaja-valehtelija-varkaat) käyvät joka sunnuntai kuuden tunnin sessioissa Christ the King Cathedralissa kiillottamassa julkikuvaansa, ehkä lausumassa kymmenen kertaa avemariatsunmuutsynnintunnustukset - ja sitten takaisin nenähommiin! Vähän kuin olisi aina maanantaista lauantaihin dieetillä, ja sunnuntaisin sallisi itselleen pari kiloa karkkia ja sixpackin kaljaa. Uskonnon hyväksikäyttäminen niin itsekkäisiin tarkoitusperiin kuin julkisen identiteettinsä kiillottaminen helposti aiheuttaa sen, että kaikki messuissa käyvät leimautuvat samanlaisiksi, tekopyhiksi, kaksinaamaisiksi urveloiksi. Sääli sinänsä. Eikä pelkästään kirkossa käyminen, vaan koko käyttäytymisetiketti on niin kaksinaamainen, että heikompaa hirvittää. "Raha" tarkoittaa swahiliksi onnellisuutta - eikä se paljon selittelyjä kaipaa. Se näkyy käytöksessä; jos uudella tuttavuudella on rahaa, häntä kohtaan ollaan niiiiiiiiin mukavia ja ystäviä - ja parin viikon päästä kysytään rahaa tuleviin opiskeluihin tai perheen ruokaan. Kohtalon ivaa, mutta niin se vain menee. Rahan valta täällä on ihan uskomaton - jos on rahaa ja suhteita, voi käytännössä tehdä mitä tahansa - niin hyvässä kuin pahassa. Rikkaat rikollisetkin pääsevät kivasti pois vankilasta, kun vähän vilauttaa shillinkituppoa. (Mahdollisesti Msamarian polttamisen jälkeen itsekin pääsen melko nopeasti pois linnasta, täytyy vain varata riittävästi kahisevaa taskuun... ei sillä että olisin mitenkään rikas, mutta opintolainahan on ihan potentiaalinen vaihtoehto)

Lueskelin pari päivää sitten huvikseni noita vanhoja kirjoituksia - näähän on hirveetä provosointia ja kapinointia! Ei hyvä luoja, täähän on ihan hirveetä moralisointia, sotaa! Ja kyseessä kuitenkin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin äärimmäisen epätasapainoinen persoona - miten jätkä, joka harrastaa ihmisten matkimista ja tuomitsemista ulkonäön perusteella, ja myös hieman kaksinaamaisuutta ja valkoisia valheita tarvittaessa, voi kyseenalaistaa täkäläisiä käyttäytymismetodeja? No, vaikkapa huvin ja urheilun vuoksi! Ja ensimmäinen askelhan on oman ongelmansa myöntäminen... (rasti ruutuun, "done") Ehkeivät nuo kuvaukset meidän pomosta tai täällä tapaamistani ihmisistä ole mitään kaunista luettavaa, mutta koska blogissa ei ole mahdollisuutta käyttää non-verbaalista viestintää (paitsi kuvat, joita valitettavasti en täältä käsin saa ladattua), on pakko käyttää verbaalisia voimavaroja. Ja oikeastaan tämä on hirveän hyvä keino purkaa stressiä ja sitä kaikkea sontaa mitä täällä näkee ja niskaansa saa - tekee mielikin kirjoittaa vähän provosoiden, koska eihän noille pomoille uskalla mitään sanoa päin naamaa. Muuten menevät sopimukset rikki ja meidät karkotetaan maasta. Ja pitäähän sitä ottaa omista oikeuksistaan ja sananvapaudestaan kaikki irti (kerta Suomessa sellainen on, tai pitäisi olla), eihän siinä muuten mitään järkeä ole!

Kokeilkaapa tekin, ei tää tee yhtään höpöä! Saa käydä omaa, kivaa, pikkusotaansa vain ajatellen pahaa maailmaa ja huonoja ihmisiä. Jos sattuu oikein hyvä päivä olemaan, niin myös positivismi on sallittua.

Ja kohta pääsee taas avautumaan ongelmista Suomessa, kun se taas tulee ajankohtaiseksi! NELJÄ TYÖPÄIVÄÄ JÄLJELLÄ, NELJÄ PÄIVÄÄ PLASTIC SMILEA, NELJÄ PÄIVÄÄ AIVAN UPEITA LAPSIA JA AIVAN HIRVEITÄ AIKUISIA.

Salama sana! RAUHAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!

Dar Es Salaam

Hyvät ystävät, minun on jälleen tunnustettava eräs asia; en ollut hirveän innostunut Darista kaupunkina, ennen kuin sinne lähdimme perjantaina. Miksikö? Siksi, että uskoin kuulopuheita, juoruja, perättömiä väitteitä - ja toisaalta, minulla oli kuva naapurimaan Kenian pääkaupungista Nairobista; kaoottinen, tunkkainen, ei ihmisille tarkoitettu suurkaupunki. Oli helppoa vetää Dar Es Salaam samaan kategoriaan; negatiivista mielikuvaa lisäsi tieto turismista ja siitä, että kaupunki on melko länsimaistunut. Ja olihan se, ei siinä mitään, mutta koska Nairobiin, Mwanzaan ja Moshiin verrattuna Dar oli aivan erilainen kaupunki, se oli mukava nähdä. Keskusta on täynnä upeita, vanhoja rakennuksia kuin suoraan Itävallasta tai Saksasta, ja pieniä kujia joita oli mukava kävellä ja katsella paikallista touhua. Mikä erikoisinta, eniten ihmisiä katukuvassa näytti olevan Aasiasta, ei niinkään Tansaniasta. Paljon intialaisia on tullut Dariin (ja muuallekin Tansaniaan ja Itä-Afrikkaan) bisneksen perässä. Lähes jokainen hieman isompi ravintola oli intialainen tai vähintään intialaisomistuksessa. Intialaiset maahanmuuttajat, jotka Suomessa elävät varmasti lokaalin keskitason alapuolella, ovat itseasiassa Tansaniassa niitä kaikkein rikkaimpia (kiinalaisten jälkeen). Niitä, jotka ajavat kalliilla autoilla, joilla on hyvä, rahaa tuottava bisnes, ja jotka käyvät perheidensä kanssa ulkona syömässä muiden intialaisten kanssa. Kävimme lauantai-iltana syömässä eräässä isossa ulkoilmaravintolassa, ja vaikka ihmisiä oli varmasti ainakin sata, emme nähneet yhtäkään alkuperäistä tansanialaista koko paikassa. Ihmeellistä sinänsä, koska koko henkilökunta taas oli paikallisia ihmisiä.

Darissa tapasimme myös Aleksin perhetuttavan Mikan - oli todella mielenkiintoista tavata joku suomalainen, joka on asunut Tansaniassa jo neljä vuotta. Paikalliset tavat jo pikkuhiljaa olivat tulleet tutuiksi, kuten swahilikin. Eikä ollut paikallisen liikenteen seassa autoillessakaan mitään ongelmia - eikä kuulema moottoripyöräillessäkään. Olemme tavanneet täällä ainoastaan muutaman suomalaisen, joten oli kyllä mukava jutella välillä suomeksikin muiden ihmisten kanssa. Sai mahdollisuuden jättää aivot narikkaan parin tunnin ajaksi.

Se, mikä Darissa ei ollut niin sydäntä lämmittävää, paitsi ehkä kirjaimellisesti, oli kuumuus. Kostea, kuuma rannikkoilmasto ei välttämättä ole se "mun juttu". Suihkussa sai käydä kolme kertaa päivässä, eikä siitäkään ollut mitään hyötyä - kaksi sekuntia suihkun jälkeen oli ihan yhtä kuuma kuin ennenkin. Toinen asia, joka vaatisi pidemmän päälle totuttelemista, on meluisuus. Jos Moshissa saattaa yöllä herätä allah akkubarin pauhantaan tai kukkojen kieuntaan, niin Darissa se on kyllä potenssiin kolme, eikä hiljaista hetkeä löydä missään vaiheessa päivää - etenkään jos sähköt ovat poikki ja generaattorit pauhaavat. Hiljaisuus on oikeastaan yksi isoimmista asioista, joita Suomeen paluussa odottaa. Ei täällä saa hetken hiljaisuutta missään - aina on joko joku eläin, ihminen tai kone mesoamassa. HAJOO PÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!

Kuumuus ja melu annettakoon anteeksi, koska tie minun sydämeeni käy mahan kautta, ja Darissa ruoka oli todella, todella, todella hyvsyy! Maisteltiin mustekalaa ja erilaisia grilliruokia, ja intialaista safkaa - todella hyviä kaikki. Mikä harmitti keskustassa pyöriessä eniten, oli se, että paikalliskuppilaa, tai paikkaa johon istahtaa toviksi ja katsella ja ihmetellä, ei löydy millään. Moshissa niitä on joka nurkassa, mutta Darista sai kyllä nuuskia oikein huolella että löytyi joku paikka, mihin mennä istumaan. Ja toinen asia, oli inhottavaa nähdä kaikki ne rikkaiden isot ja mahtavat palatsit kaupungin hienostoalueilla - ja niitä kun oli varmasti satoja. Toisella puolella kaupunkia slummialue - vähän oli taas kiukussa pitämistä kontrastin vuoksi. Se, mikä yllätti, oli että kaupustelijoita ja "helppijeesuksia" (jotka tulevat tyrkyttämään kaikkea mahdollista) ei ollut paljoakaan verrattuna Nairobiin ja Tangaan. Mutta vaikka Dar Es Salaamissa asuu saman verran ihmisiä kuin Suomessa, ja paljon eri maiden kansalaisia, ilmapiiri on todella letkeä ja vastaanottava. Sen takia pidin Darista paljon enemmän kuin Nairobista - se on miljoonakaupunki, joka oikeastaan on tarkoitettu IHMISILLE. Dar oli kokonaisuutena oikein kiva kaupunki, vaikka Moshi on kyllä edelleen ehdoton suosikkini!

Moshiin oli pitkän bussimatkan jälkeen mukava palata - vaikkakin suoraan töihin. Tämän viikon aikana olemme saaneet rakennettua aidan, joka suojelee kasvimaata kanoilta ja koirilta, jo aika hyvälle mallille. Tämän viikon aikana pitäisi saada tehtyä se loppuun. Tuntuu ihan uskomattomalta, että työpäiviä on enää muutamia. Vielä muutama päivä tekohymy naamalle ja kaksinaamaisuus kunniaan. Sitten kun työtodistukset ovat käsissä, Msamariaa voikin alkaa pommittaa sähköpostilla ja ajaa keskusta alas. Lähellä keskusta asuu muutamia eurooppalaisia entisiä vapaaehtoisia, jotka eivät enää saa mennä keskukseen koska osaavat niin hyvin swahilia, että voivat keskustella lasten kanssa keskuksen tilanteesta. He ovat olleet perustamassa keskusta vuosia takaperin, ja ovat nähneet kehityksen ojasta allikkoon, ja he yrittävät nyt kaikin tavoin saada lapset joko sisäoppilaitoksiin, tai muihin keskuksiin. Isoimmat lapset tuntuvat kyllä itsekin jo ymmärtävän että Msamariassa ei ole hyvä asua. Tämän viikon alussa eräs 7-vuotias poika käveli todella ontuen, ja kun kysyttiin että mikä hänellä on, hän vastasi että babu (yksi työntekijöistä, "isä") löi häntä. Ja olikin hakannut ihan huolella - oli ruhjeet selässä ja jaloissa sen näköiset. Sai Mike oikein isän kädestä. Tuntuu todella pahalta lasten puolesta. Mutta kuten sanottu, muutama päivä vielä tekohymyä henkilökunnalle ja huolenpitoa ja hyviä hetkiä lapsille.

Viikko ja kaksi päivää, sitten alkaa kotimatka ensin Nairobiin bussilla, ja sieltä Pariisin kautta Helsinki-Vantaalle. Vähän jo kutkuttelis!

ADIOS AMIGOS!

PS. Espanjalaiset on hulluja. Meidän hostellilla oli ensiksi yksi espanjalainen, mutta nyt niitä onkin neljä. Ne kuuntelevat jotain Jorgosia kännykästä ja ketkuttaa lanteita tossa olohuoneessa. Ja kikattaa kuin pienet tytöt (keski-ikäisiä naisia). En ymmärrä, kun ne aina nauravat mulle kun yritän puhua niille espanjaa.

Kusetusta ja ripulia

Viime viikon viimeinen työpäivä meni suunnitellusti varainkeruuhommissa Hotel Keysin pihalla. Oikeastaan ainoa asia, joka meni suunnitellusti, oli sijoittuminen Hotel Keysin pihalle. Olimme sopineet, että tapaamme pihalla kello kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Me olimme paikalla ennen puolta, ja "lihapulla", kuten me tapaamme keskuksen varsinaista johtajaa kutsua, tuli paikalle yhdeksältä. Toinen henkilökuntaan kuuluva ja kaksi lasta Msamariasta tulivat yhdeksän jälkeen - lapset kantoivat pöydät paikalle kahdestaan, koska lihapullan autoon ei mahtunut... Siispä jo ennen varsinaisen työpäivän alkamista alkoi jo vähän pääkoppa kuumentua. Kun vihdoin pääsimme itse asiaan, eli varainkeruupisteen kasaamiseen, hermot vetivät vielä kireämmälle. Meidän piti kirjoittaa mainoslauseeksi "Support the street children of Msamaria to run", koska mainoslause oli jollain tavalla linkitettävä Kilimanjaro Marathonin teemaan. Kun kysyimme, aikovatko lapset oikeasti juosta, vastaus oli "ei" luettuna rivien välistä. Luulenpa, että rahat oikeastaan menevät henkilökunnalle. Niinkuin aina. Varsinkin, kun iltapäivällä kuulimme, etteivät Msamarian lapset saa enää käydä ulkona keskuksesta, tai takaisin ei ole asiaa. Pyöreän johtajamme pinokkion nenä kasvoi jälleen puolisen metriä. (Lisäksi maasturi-Hondaan saatiin aluvanteet ja jääkaappi täyteen ruokaa.)

En muista, milloin olisi viimeksi hävettänyt niin paljon, kuin perjantaina myymässä lasten "eilen" (vuonna 2009) tekemiä, uskomattoman rumia ja rikkinäisiä koruja, jotta he voisivat juosta sunnuntaina Kilimanjaro FunRunin (5km) - varsinkaan, kun yksikään lapsista ei saisi lähteä juoksemaan sitä. Hävetti sitten niin tolkuttomasti. Ainoa syy, miksi meidät oli pyydetty mukaan varainkeruuseen, oli meidän ihomme väri. Kun myyjinä toimisi kaksi länkkäriä, kusetuksen riski ilmeisesti olisi pienempi turistien silmin. Päivän paras asia oli ehdottomasti se, että rahaa saatiin alle 10 000 tsh, eli maksimissaan viisi euroa. Ehkä olimme Aleksin kanssa niin luotamme työntäviä, ettei kukaan halunnut tulla lähellekään myyntipistettä. Ja toisaalta, meille oli kerrottu, että paikka olisi täynnä ihmisiä, mutta siellä oli kerrallaan maksimissaan parikymmentä ihmistä. Ja hyvä niin - lapset ovat ainoa syy, miksi näen työn Msamariassa arvokkaaksi. Henkilökunta on täynnä narsistisia ja kaksinaamaisia länsimaalaisjunttien takapuolennuolijoita, jotka tahtovat rahaa. Itselleen. Mutta lapset ovat aivan mahtavia, ihania, aitoja persooniaan, jotka kaipaavat läheisyyttä - henkilökunnalta ainoa hellyydenosoitus on vitsalla pakaroille. Tosta noin! Ja sitten puhutaan, kuinka rakastetaan lapsia ja lässynlässynlässynlää...

Linssiin viilaaminen alkaa tulla ulos korvista. Harmittaa, kun Pinokkio ei ollut lihava ja viiksekäs, koska assosiointi meidän Köttbullavalepukkiimme vaikeutuu huomattavasti. Toisaalta, ehkä se on loogisempaa, kun valehdellessa lapsilta itselleen rahaa kasvaa maha eikä nenä.

Perjantain työpäivän jälkeen teki todella hyvää käydä YMCA:lla uimassa ja vaan makoilemassa altaan reunalla. Vaikka tosin ajatuksia ei pois Msamariasta saanutkaan, sillä tavattiin muutama belgialaistyttö jotka ovat viime vuonna olleet töissä Msamariassa kahdeksan kuukautta. Myös tytöt olivat huomanneet paikan hävyttömän ja hyväksikäyttävän ilmapiirin, ja ovat tällä hetkellä järjestämässä Moshiin uutta katulasten keskusta. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, parasta mitä lapsille voi Msamariassa tarjota, on maksaa heidät sisäoppilaitokseen ja kauas pois sieltä. Perjantai-ilta meni rauhoittuessa työviikosta, ja tajusimme myös että työpäiviä täällä on enää 14 - kaksi kokonaista viikkoa ja neljä päivää, ja sitten kotiin.

Lauantaina laiskotutti. Aamupäivän himmailimme kämpillä höpötellen ystävien kanssa typeriä, jonka jälkeen lähdimme Albu Albendaalin kanssa markkinoille etsimään minulle uusia lenkkareita. Kauppiaiden markkinointipuheet ja logiikka eivät täysin käy yksiin omien mieltymyksieni kanssa; väittivät kivenkovaa, että käytetyt kengät ovat kestävämpiä kuin uudet, ja siksi käytetyistä pitäisi maksaa enemmän. Eräs kauppias puhui itsensä hyvin pussiin väittämällä, että hinta on siksi niin korkea, että lenkkarit eivät ole tehty Kiinassa tai Thaimaassa, vaan Englannissa. Kysyin lupaa vilkaista kenkiä, ja sisäpuolella luki Made in China. Jjjjjeps... eipä tullut lenkkareita ostettua. Kävimme syömässä Milan's-nimisessä intialaisessa ravintolassa, ja vaikka Msafiri kuinka oli varoitellut curryruoasta, unohdin sen ja päätin syödä currya. Ei olisi ehkä kannattanut - iltapäivällä alkoi heikottaa, ja vessassa piti juosta melkein alvariinsa. Illalla nousi myös kuume, ja muutaman kerran sai käydä oksentamassakin. Ei ollut mitenkään hirveän mukavia elämyksiä keskellä yötä nousta vessaan - hyvä kun pystyssä pysyi, huimasi sen verran. Aluksi olin aika paniikissa mahdollisesta malariasta, ja päätin lähteä sunnuntaiaamuna sairaalaan, jos olo ei olisi parantunut siihen mennessä. Tässä nyt kuitenkin istun sängyllä kirjoittelemassa blogia, ja olo on tosi hyvä. Jos sitä illemmalla uskaltaisi jotain syödäkin. Vähän on raukea olo, kun ei saanut yöllä nukutuksi kuin muutaman tunnin. Vatsassa kiersi ja oli todella kuuma, ja täällä meidän huoneessa yhden kaapin takana mennä viipottaa tuommoinen kolmenkymmenen sentin rotta, eikä se ainakaan auta unen saamisessa. Heikompaa hirvittäisi...

No, rotta onneksi saatiin pyydystettyä pois meidän luukustamme. Mukava pikku veijari! Mitä tuohon ruokamyrkytykseeni tulee, paha olo jatkui aina eilisiltapäivään asti - tosin tiistain ja keskiviikon olin jo töissä. Olo oli kuin kymmenvuotiaana Linnanmäen Viikinkilaivassa, mutta sinivalkoisilla, lihavoiduilla tikkukirjaimilla painettu SISU niin otsassani kuin kirveellä veistetyssä sydämessäni pakotti jaksamaan läpi vaikka harmaan kiven. Ensimmäisen kerran lauantain jälkeen söin normaalikokoisen annoksen eilen, keskiviikkoillalla - ja olo oli kuin uudestisyntyneellä; ah ja voih sitä syömisen, sitä loputtoman nyama choman lärviin lappamisen riemua! Kyllä vaan maistui, vähän Spriteä verensokerin nostattajaksi - ja avot! Oli muuten myös ensimmäinen yö lauantain jälkeen, kun ei tarvinnut herätä vessaan. Jes! Alkaa elämä voittaa WHIPIIIIIII!

Tänään menemme töihin vähän myöhemmin, että ehditään nähdä kaikki lapset, kun he tulevat koulusta. Alkaa osaa olla aika ikävä jo. Ja huomen aamulla olisi tarkoitus mennä taas kuudeksi, jonka jälkeen lähteä sitten kohti Tansanian epävirallista pääkaupunkia, paikallisten rikkaiden ja turistien kehtoa, Dar Es Salaamia. Hahhahahaha - ainiin, täytyy nyt mainita ennenkuin unohtuu. Jo matkamme alusta lähtien, Helsinki-Vantaalta asti, olemme saaneet suunnattomasti hupia käyttämistämme kulkuneuvoista tai jostain niihin liittyvästä. Finnairin kapteenin nimi oli Kalle Hirvi, ja perämies Kornelius Kukkonen - sehän meitä nauratti ja naurattaa edelleen aivan suunnattomasti. Ja mm. bussiyhtiö, jolla matkustimme Moshista Panganiin, oli nimeltään "Whatever is Excellent". Näistä saa aina vähän piristystä päivään, kun on muuten niin ankea elämä. Täytyy toivoa, että kyyti Dariin olisi siedettävä. Yleensä bussimatkat täällä ovat vähän... erikoisia. 17 tuntia, kolme pissataukoa keskellä ei-mitään, möykkystä tietä, hien ja vienon paskan haju - ja paikallisille tulee kylmä jos pitää ikkunoita auki... ei elämästä selviä hengissä! 

Pitäkääpä huolta itsestänne ja toisistanne, mekin yritämme!

Tembo