Tsajajajajajaa!
Tansaniassa jokaisen itseään kunnioittavan turistin on koettava seuraavat kolme elämystä; Kilimanjaron huipulle kiipeäminen, Zanzibarin (Tansanian Las Palmas) valkoisilla hiekkarannoilla löhöäminen valkoisten länsimaalaisturistien kanssa, sekä tietenkin safari (mielellään luxushotelleissa porealtaassa juoden aitoa shamppanjaa henkilökunnan kiikuttaessa eläimiä altaan reunalle). Itsekunnioituksen äärimmäisyydestä minimaalisuudesta, taloudellisen tilanteen heikkoudesta, sekä aikataulun tiukkuudesta johtuen meidän ainoa turistikokemuksemme oli safari - sekin telttamajoituksella pahkasikojen röhkiessä teltan vieressä ja muiden turistien möykätessä viereisissä teltoissa. Sinne vaan, muiden pervojen sekaan juhlimaan!
Täytyy sanoa, että oli se todellakin sen rahamäärän arvoinen kokemus, vaikka välillä hermot olivat melko kireällä. Ensimmäisenä päivänä autosta puhkesi rengas kahdesti, toisena päivänä rengasrikkojen lisäksi katkesi joku akseli, kolmantena päivänä oli vain yksi rengasrikko, mutta neljäs päivä oli pahin; yhtään rengasta ei puhjennut. Sen sijaan autosta irtosi rengas melkein 60 kilometrin tuntinopeudessa. Ensin auto tömähti ja ajautui hiekkavalliin tien reunaan, sitten se pysähtyi ja kohta pystyimme näkemään renkaan viilettäessä 50 metrin päässä autosta pellolla. Tilanne oli tosi ironinen, nauratti vaan kun katsoi että siellä se rengas pyörii vuohien seassa. Eikä siinä mitään, henkilövahinkoja ei tullut, mutta jos se olisi tapahtunut 5 minuuttia sitten 90 kilometrin tuntinopeudessa, olisi voinut käydä hullusti. Onneksi läheltä piti-tilanteita ei lasketa.
Se siitä itkusta ja hampaiden kiristyksestä - vaikka aina pitää vähän dramatisoida. Safari oli uskomaton kokemus; aivan upeita maisemia, mielettömän hyvä ryhmä (ironista kyllä, seitsemäs mukaan tullut henkilö oli ainoa, johon meinasi palaa hermot), kauniita ja rumia, suuria ja pieniä eläimiä joita on pienestä pitäen katsottu luontodokkareista - aivan fantastista. Lisäksi yksi siisteimpiä elämyksiä koko reissulla oli auto-onnettomuudesta aiheutunut tilanne; auto hajosi ja jäi tien päälle, joten saatiin jatkaa matkaa Ngorongoron leirintäalueelle Masaiheimolaisten kuorma-auton lavalla; aivan upea meininki, ja järkytyksestä huolimatta koko ryhmä oli ihan skitsona ja nauroi todella väsyneille vitseille. Vauhtia oli ehkä 20 km/h, mutta matka meni melko mukavasti auton lavalla makoillessa. Myös teltassa yöpyminen oli kokemus sinänsä, vaikka viimeisenä yönä ei sateen, pahkasikojen ja onnettomuuden takia tullut nukuttua juuri ollenkaan. Safari kokonaisuudessaan oli upea, ja maisemat monessa kohtaa kuin suoraan Leijonakuninkaasta - Circle of Life soimaan ja meinas itku tulla.
Keskiviikkoiltana päästiin takaisin perille kämpille, ja meille ystäviksi tulleiden Lauran, Giovannin, Sandran ja Bennyn kanssa mentiin paikalliseen Pamela bariin istumaan iltaa. Oli hieman erilainen futiselämys katsoa Mestareiden liigaa täällä kuin Suomessa - porukkaa oli kuin pipoa, ja vaikka televisio oli ehkä 32", ihmisiä oli jopa kadulta asti töllöttämässä matsia! Vähän harmitti ettei tullut yhtään tappelua, eikä edes poliiseja paikalle, mutta...
Torstai ja perjantai meni normaalilla rutiinilla töissä, ja jäähyväisten parissa. Torstai-iltana jouduttiin itkeskelemään Lauran (Raula) ja Gion paluulentoa, ja perjantaiaamuna oli aika halailla höpsöjä saksalaisia hyvästiksi. Olivat kyllä aivan huipputyyppejä kaikki. Ja mikä parasta, täällä ihmiset ovat niin samanhenkisiä - kotimaasta tai iästä riippumatta. Me olemme täällä nuorimpia, ja safariystävämmekin olivat noin 30-vuotiaita. Huvittavaa, kun uusiin ihmisiin tutustuu, ensimmäinen ilta täytyy aina olla asiallisesti, puhua politiikasta ja maailmanparantamisesta, hyvinvoinnista "hyvinvointivaltioissa" ja pahoinvoinnista pahoinvointivaltioissa ynnä muuta potaskaa. No, onhan se ensivaikutelma toki tärkeä - muutenhan mekin oltaisiin saatu lähteä safarille kahdestaan, jollei oltaisi yritetty olla ihmisiksi tutustumisvaiheessa. Tuntien ja päivien kuluessa on kuitenkin helpottavaa huomata, että tässä kuumuudessa myös muiden päät pehmenevät, ja vessahuumori uppoaa myös kolmenkymppisille, sivistyneille länkkäreille. Suomessa sitä on "muutamaan" otteeseen kuullut jotain pieniä vihjeitä aikuiseksi kasvamisesta ja kaiken maailman hölynpölystä, mutta nyt oikeutan itselleni vähintään kymmenen lapsuusvuotta lisää. Ihminenhän on tunnetusti aidoimmillaan lapsena, niin mitäpä sitä itseään muuttamaan. Yksi elämäni suurimmista meriiteistä ja ylpeydenaiheista on, kun safarilla saimme moneen kertaan kuulla olevamme hulluimmat ihmiset, ketä ystävämme ovat koskaan tavanneet. Jollain perverssillä tavalla se tuntui todella hyvältä. Ja kuinka hyvältä tuntuikaan puhua saksaa hieman päätäaukovalla tavalla aidoille sakemanneille - ah!
Viikonlopun piti mennä rentoutuessa safarista, mutta olimme molemmat päivät töissä. Lauantaina olimme maalaamassa uutta katulastenkeskusta, jossa asuu tällä hetkellä 24 lasta. He joutuivat muuttamaan lähikylästä Moshiin, kun entisen keskuksen omistajan ja muun henkilökunnan sukset menivät ristiin. Täytyy toivoa, että elämä Moshissa alkaa rutinoitua mahdollisimman nopeasti, ja ettei vastaavanlaisia konflikteja tule. Sunnuntaina olimme maalaamassa toista katulasten keskusta, jossa on ainoastaan seitsemän lasta, ja paikkaa pyörittävät suomalainen nainen ja saksalainen mies. Oli itseasiassa todella mukava jutella suomalaisnaisen kanssa - näistä ympyröistä Moshissa oppii joka päivä uutta. Täytyy sanoa, etten kyllä Suomessa ole ikinä näin sekaviin sotkuihin ja piireihin törmännyt. Ja hyvä niin. Silti päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että tänne haluan tulla uudestaan. Vaikka täällä on paljon kurjuutta, ja käytännössä keneenkään ei voi luottaa, kulttuuri on todella kiehtova ja haastava. Uu jee jee jee!
Huomenna taas pirteänä töihin. Jippijaijee... Ja töiden jälkeen maalaamaan. Palaan asiaan ensi viikolla, täytyy yrittää kirjoittaa useammin ja vähemmän. Ei tässä enää jaksa miettiä mitä kirjoittaa. Parempi olla miettimättä mitään.
Auf wiederhören!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti