Naiset ensin, eli kuulumisia sairaalasta Lauralta:
Reilu kahdeksan viikkoa sairaalassa hujahti melkoista vauhtia - juuri kun pääsi kunnolla työn makuun ja tunsi olonsa kotoisaksi olikin jo sanottava heipat ja jatkettava matkaa eteepäin. Fysioterapian harjoittelu Moshissa oli todellakin kaikinpuolin antoisa ja opettavainen.
Päivät sairaalalla kuluivat vaihtelevaan tahtiin. Joskus asiakkaita kävi päivässä muutama, jolloin oli aikaa myös kiireettömälle kahvi-/teehetkelle ja saatettiin laittaa ovet kiinni ja lähteä kotiin puolenpäivän aikoihin. Toisina päivinä taas porukkaa oli pitkäksi jonoksi asti ja penkitkin loppuivat odotusaulasta kesken. Niinä päivinä paiskittiinkin sitten töitä oikein urakalla. Keskimäärin voisi sanoa vastaanotolla käyneen noin 15 asiakasta päivässsä ja lisäksi hoidettavia potilaita vuodeosastolla. Tämä on melkoinen määrä yhdelle fysioterapeutille, jolta pitäisi aikaa riittää vielä opikelijankin ohjaamiseen. Fysioterapeutti olikin usein mielissään ja kiitollinen siitä, että olin helpottamassa hänen työtaakkaansa. Toisinaan tuntuikin siltä, että olisin ollut täysipäiväisenä töissä siellä - vastuuta oli paljon ja usein otin asiakkaita vastaan itsenäisesti.
Suuri asiakasmäärä yhdelle fysioterapeutille tarkoittaa todellakin nopeaa työtahtia. Asiakkaan tutkimus ja johtopäätösten tekeminen tuntui fysioterapeutilta käyvän hyvinkin sukkelasti. Tämä tuntui välillä hyvin ristiriitaiselta, kun koulussa on aina painotettu johtopäätöksien tekemisessä tarkkaa tutkimusta ja erotusdiagnostiikkaa. Kirjaaminenkin hoitui samaan tyyliin lyhyesti ja ytimekkäästi (ja tietysti käsin). Eipä siinä auttanut oikein kun sopeutua nopeaan työtahtiin, ettei tarvinut iltaan asti töissä ahertaa.
Vaikka töitä ja asiakkaita riitti, oli fysioterapeutilla kummasti aikaa autokoulun suorittamiselle - työajalla. Työtunteja kun ei mitenkään seurata niin sopiihan siinä vaikka sitten kouluun mennä. Tämä tarkoitti muutaman viikon ajan sitä, että aamuisin ft tuli paikalle ajotuntien takia myöhemmin, kun minä puolestani aloittelin itsenäisesti päivää fysioterapiaosastolla tuttujen englantia puhuvien asiakkaiden kanssa. Eipä tämä tuottanut suurempia ongelmia. Tosin joitakian asiakkaita kohtaan myötätunnot aamuisin tuntien odottelujen takia.
Kahdeksan viikon aikana ehti nähdä monenmoista ja tavata jos jonkinlaista asiakasta. Suuren populaation ja erilaisten olosuhteiden johdosta harjoittelun aikana pääsi (joutui) myös kohtaamaan harvinaisempia tapauksia, mihin Suomessa on harvinaisempaa törmätä. Tietämättömyys, hoitamattamuus sekä puutteelliset välineet ja olosuhteet ovat syitä mitkä johtavat täällä kytännössä täysin turhiin ja ennaltaehkäistäviin tilanteisiin, kuten raskauden ja synnytyksen aikana aiheutuviin komplikaatioihin. Aina vanhemmat eivät myöskään ymmärrä tai tiedä, että heidän lastansa vaivaa jokin ja siksi heitä ei tuoda riittävän ajoissa hoitoon.
Pitkä harjoitteluaika mahdollisti myös joidenkin asiakkaiden kuntoutusprosessin edistymisen seuraamisen. Hyviä tuloksia olikin nähtävissä ja muutaman asiakkaan töihinpalaamistakin sai olla mukana todistamassa. Asiakkaiden kanssa syntyi läheisiä suhteita ja he osottivat aidosti kiitollisuuttaan saamastaan avusta. Asiakkailta suoraan saama palaute, etenkin positiivinen sellainen on parasta laatuaan.
Fysioterapiaan tuleminen on osalle asiakkaista ilmaista (kuten lapset ja iäkkäät), mutta muut maksavat siitä n. 1€ suuruisen käyntimaksun. Osalle tämäkin on iso raha ja syy olla pääsemättä avun pariin. Suomessa apuvälinepalvelu ja niiden lainaus on kansalaisille ilmaista, täällä ei. Harjoittelusairaalassani apuvälineitä ei ole laisinkaan tarjolla. Kaupungin muista sairaaloista on saatavilla joitakin apuvälineitä, mutta asiakkaiden on kuitenkin kustannettava ne itse. Tämä viimeistään poistaa monen vähävaraisemman mahdollisuudet tarvittavaan apuun.
Työskentelyä siivitti myös omat paikalliset ongelmansa, kuten päivittäiset sähkökatkot. Tämän vuoksi esimerkiksi sähköhoidot ym. eivät ole parhaimmasta päästä toteuttaa, eikä siihen olisi ollut edes välineitäkään. Sähkökatkojen aikaan ei ollut esimerkiksi mahdollista ottaa röntgenkuvia ja näin sattuessa oli tultava seuraavana päivänä koittamaan onneansa uudestaan.
Vaikka välillä paikalliset tavat ja tottumuksen ihmetyttivät ja närkästyttivätkin niin paljon oppi uutta niin itsestä kuin muista ihmisistä sekä fysioterapeutin ammatistakin. Niillä eväillä ja uusilla kokemuksilla on hyvä jatkaa eteenpäin.
Päiväkotirintamalla viimeisetkin viikot kuluivat todellakin rutiinilla, vaikka muutamia muutoksiakin matkaan mahtui. Muutama viikko sitten eräs opettajista ei tullutkaan enää töihin, ja aluksi minulle selitettiin että hänellä oli perheongelmia, jotka hän haluaa selvittää ennen töihinpaluutaan. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että hän oli saanut uuden työpaikan jostain muualta. Sen lisäksi, että henkilökunnan hätävalhe ihmetytti, tilanteen teki äärimmäisen mielenkiintoiseksi se, että lähtenyt opettaja oli heistä ainoa joka puhui swahilin lisäksi myös englantia. Eipä auttanut kuin yrittää molottaa swahilia niin paljon kuin taitoa riitti - eli ei hurraamista. Seuraavalla viikolla saimme uuden opettajan, joka yllätti positiivisesti olemalla ainoa, joka ei ratkaissut ongelmia Koivuniemen herran avulla. Oma työnkuvani muuttui kouluavustajan tapaisesta opettajaksi, ja sain jopa oman ryhmän, jonka kanssa muutimme omaan luokkahuoneeseen erilleen muista lapsista. Ryhmä, jota "opetin", koostui päiväkodin vanhimmista, 4-5-vuotiaista naperoista. Omassa luokassa oli mukava olla ja opettaa, sillä nyt minulla oli mahdollisuus olla opettaja luokassa, jossa kukaan ei saanut selkäänsä (paitsi joskus, kun lapset riitelivät ja joku heistä riensi hakemaan big maman - josta lisää seuraavassa kappaleessa, paikalle). Toisaalta, oma auktoriteettini oli varsinkin alussa koetuksella, koska lapset tiesivät etten löisi vaikka he tekisivät mitä. Loppua kohden asenteet muuttuivat kuitenkin parempaan päin. Opettajan homma minua huvitti; niin idioottimaiselta ja ironiselta kuin se tuntuikin, tehtävänäni oli opettaa heille myös heidän omaa äidinkieltään swahilia. Kieltä, jota itse puhuin juuri sen verran, että osasin tilata aterian ravintolassa tai kysyä jonkin tavaran hintaa sekä tietenkin muutamia pakollisia kakkapissaosaston juttuja - joita ei niitäkään päiväkodissa liikaa viitsinyt viljellä. Tuntui todella typerältä, mutta onneksi oikeat opettajat kävivät välillä hieman jelppimässä.
Muutamia viikkoja sitten sain tietää, että päiväkoti on samassa rakennuksessa kuin paikallinen kristillinen herätysliike. Päiväkoti maksaa vuokraa tontin omistajalle, joka on seurakunnan aktiivijäsen mutta toimii myös ilmeisesti vapaaehtoisopettajana päiväkodissa. Minulle kyseinen rouva oli Big Mama, mutta käsittääkseni hänen nimensä on Happyness. Sen lisäksi, että keppi viuhuu melko tiuhaan tahtiin tämän tuhdin tädin kätösistä pitkin lasten selkää ja koipia, hänelle on myös suotu maanpäällisen tuomitsijan lahjat. Useana perjantaina hän on kysynyt lapsikatraalta, ketkä lapsista menevät sunnuntaina (kristittyjen) kirkkoon. Vastaukset on annettu viittaamalla. Ne, jotka ovat muslimeita tai eivät käy kirkossa, saivat erillisen informaation siitä, että kuolemanjälkeinen tyyssija ei sitten ole siellä pilvien reunalla. Jottei yhdenkään lapsen tarvitsisi elää epätietoisena horisontissa häämöttävästä määränpäästään, kategoriointi taivas-helvettiakselilla suoritettiin osoittamalla ja nimeämällä kukin lapsi erikseen. Kyllähän sen ymmärtää, että tansanialaisilla ei eliniänennuste ole hirveän korkea, mutta ehkä kolmevuotiaiden olisi hyvä oppia leikkimään ja vaikkapa lukemaan ennen kiirastulikertomuksia. No, mene ja tiedä... Muutenkin uskonnon(kin)vapaus on melko rajoitettua, ja muslimilapset - siinä missä muutkin, laulavat kristillisiä kiitoslauluja. Niin, siis laulavat, tai itkevät ja laulavat.
Sydämeni pohjasta toivon, että kyseinen täti löytää itselleen esimerkiksi kokopäiväistä työtä pastorina. Sen lisäksi että hänen opetus- ja rangaistusmenetelmänsä ovat kyseenalaiset, myös esikoulun matematiikan tunnit ovat tainneet jäädä väliin, sillä tehtäviä tarkastaessaan tai opettaessaan helpotkin ynnäykset menevät usein päin prinkkalaa. Huonolla laskupäällä varustettu hyvä paimen kaitsee koko karitsalauman jorpakkoon, ja mikä loogisinta - kun oppilaat sitten kuuntelevat opettajansa neuvoja ja laskevat väärin, he saavat kepistä.
Kahdeksi viimeiseksi viikoksi työtaakkani puolittui, kun päiväkotiin tuli brittiläinen vapaaehtoinen Yasmin. Hänen kanssaan jaoimme isojen lasten ryhmän, mikä lisäsi sekä panosta jokaista erillistä lasta kohden, mutta myös oppituntien järjestelyä ja tehtävien tarkistamisia. Toisaalta Yasminin tulo aiheutti sen, että jouduin toimimaan tulkkina hänen ja lapsien kommunikoidessa keskenään, sillä hän ei juuri swahilia puhunut, eivätkä pennut engelskaa. Viimeisellä työviikollamme päiväkotiin tuli vielä kaksi uutta opettajaa, jotka eivät puhuneet englantia. (Huvittavaa sinänsä, että joulukuussa minulle ilmoitettiin, että päiväkodissa on 15 lasta ja yksi opettaja. Todellisuudessa lapsia on ollut koko ajan 30-40 ja opettajia 2-5, minut pois luettuna.)
Viimeisen viikon viimeisenä työpäivänäni eli torstaina päätimme Yasminin kanssa pitää "läksiäiset", ja veimme lapset ja opettajat syömään läheiseen ravintolaan. Voin kertoa, että 38 lasta, jotka eivät usein käy ulkona syömässä, pitävät aikamoista mekkalaa mehustellessaan ravintolassa. Läksiäisissä meni aamupäivä, ja vaikka tunnelma oli jokseenkin haikea, oli hauska nähdä 38 iloista virnistäjää, naamat täynnä ketsuppia. Koska suomalainen mies ei itke, hammasta purren hyvästelin lapset ja lähdin hoitamaan pakkaamisia kämpille. Verrattuna viime vuotiseen Msamarian kokemukseen päiväkoti oli henkisesti helpompi paikka olla, ja kuluneet kymmenen viikkoa olivat oikeastaan todella mukavaa aikaa, ja lapset aivan mahtavia ja aitoja. Toivon, että he muistavat niitäkin päiviä, jolloin aakkoset ja laskut menivät totaalisesti reisilleen mutta kukaan ei saanut selkäänsä.
Reissun päältä kuulumisia tulloo piakkoin, jos korkeammat tahot sen sallivat ja netti pelittää.
L&J
