Paluu paratiisiin

Kulunut viikko on ollut ihanan hiljainen; maanantaina mzungu housessa asuneet britit lähtivät lataamaan, ja tiistaina meidän suuri idolimme, calgarylainen seniorivapaaehtoinen Margaret jatkoi matkaansa kohti Victorian putouksia. Jäljelle jäi meidän lisäksi kaksi suomalaista tyttöä ja muutamia muita vapaaehtoisia, joista osa lähti loppuviikosta pois. Saimme tavata perjantaina järjestön johtajan, kun hän tuli Darista Moshiin selvittämään suomalaistytöille aiheutuneita, käsittämättömiä monen viikon sotkuja (lyhyesti; he odottivat pari viikkoa työlupia, ja ne saatuaan eivät päässeetkään harjoitteluun sairaalaan, johon olisi pitänyt, saaden vielä käsittämättömän surkeaa ja töykeää kohtelua sairaalan johdon taholta).

Tällä viikolla on satanut ja ukkostanut jossain määrin melkein joka päivä, ja ilma on ollut ajoittain inhottavan hiostava ja nihkeä. Siivoojille on ollut töitä ainakin meidän mökissämme johtuen litrakaupalla jalkojen mukana tulevasta kuramäärästä. Hermanni Hämähäkin kavereita eikä muitakaan vierailijoita ole harmiksemme käynyt kyläilemässä. Sähköt ovat olleet poissa todella monena iltana, ja parina päivänä aikaisesta aamusta pitkälle iltapäivään. Olemme käyneet edelleen lenkillä muutamana päivänä viikossa, vaikka sängystä nousemisen kanssa on kieltämättä ollut välillä ongelmia.

Rakastuimme paratiisikeitaaseemme niin paljon, että päätimme lähteä sinne uudestaan, ja pyysimme suomalaisia tyttöjä lähtemään messiin. Sama taksikuski suostui lähtemään kanssamme hieman kalliimpaan hintaan, koska matkustajia oli tuplasti enemmän ja tie uskomattoman huonokuntoinen - eli iso riski autolle. Keidas oli edelleen yhtä upea, joskin turistit, muun muassa kolme maasturillista venäläisiä, onnistuivat pilaamaan aamupäivän rauhan melko mallikkaasti. Tällä kertaa muistimme ottaa mukaan vesitiiviin kamerapussin, jonka avulla voi näpsiä kuvia veden alta; ja kaikki neljä leikimme sillä kuin pienet lapset konsanaan. Kuvat ovat järkyttäviä.

Taksikuskin ottama riski kostautui, ja paluumatka meni mukavasti parin sadan metrin pätkissä - autosta oli hajonnut bensapumppu joten sillä ei pitkiä matkoja ajeltu. Olihan se kokemus seistä rikkinäisen auton vierellä hiekkatiellä keskellä ei-mitään, seuranamme muutamia ohikäveleviä heimolaisia, aaseja ja vuohia. Jännitystä lisäsi hieman se, kun Laura innostui kuvaamaan ohikäveleviä heimolaisnaisia eivätkä he oikein innostuneet asiasta vaan tulivat vauhkoamaan swahiliksi jotain. Viimeiset viisitoista kilometriä jouduimme tulemaan dala-dalalla, kun taksikuski joutui jättämään autonsa korjattavaksi lähimpään isoon kylään. Ehdittiin juuri parahiksi perunamuusille kämpille. Kuskia ja hänen autoaan käy kyllä sääliksi, mutta onneksi hänkin suhtautui keljuun tilanteeseen hyvillä mielin ja huumorilla.

Porukkaa Moshin stadikalla

Sunnuntaiaamuna lähdimme suunnistamaan Ainon ja Satun kanssa kohti Moshin urheilustadionia. Kyseessä oli yksi suurimpia tapahtumia Moshissa, Kilimanjaro Marathon, johon osallistui tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa. Stadion oli tupaten täynnä, ja tunnelma - kuten asiaan kuuluu, äärimmäisen hikinen. Kaupungissakin oli muihin sunnuntaipäiviin verraten melko paljon porukkaa ja etenkin turistiravintolat olivat tupaten täynnä nälkäisiä juoksijoita. 

Lapset leikkii

Paratiisipicnic

Kirkasta?

Karkauspäivän kunniaksi olemme päättäneet ottaa ja karata Moshista joko keskiviikkoiltana tai torstaiaamuna. Karkumatkan määränpäänä on Itä-Afrikan Playa del Ingles - siispä rämäbussin nokka kohti Mombasaa, sen hiekkarantoja, kalliita hotelleja, turisteja ja maukasta meriruokaa. 

Palaillaanpa asiaan karkumatkan jälkeen totaalisen palaneina.

LJ