Säästöä ja suuria suunnitelmienmuutoksia

HUOM. Seuraavissa kappaleissa lukija havainnee onnenpyörämme pysähtyneen rosvosektorille useampaankin otteeseen. Elämä on?

Mambo,

torstaiaamuna (22.3) herätys erittäin nihkeissä tunnelmissa nukutun yön jälkeen oli kello 4.15, jonka jälkeen pikaiset suihkut ja lähtö kohti Ubungon bussiasemaa. Bussin (Mbeya Express) oli tarkoitus lähteä klo 6.00, mutta kuten täkäläiseen kulttuuriin kuuluu, lähtö himppusen myöhästyi ja pääsimme matkaan 7.30 tienoilla. Muutenkin ratkiriemukasta bussissaodottelutunnelmaa lisäsi bussin vieressä megafoniin pauhaava evankelista.

Maisemaa ja elukoita

Hikiset tunnelmat

Matka Mbeyaan oli pitkä, hikinen ja uuvuttava, sisältäen kaksi puskapissataukoa sekä yhden, kymmenen minuutin pidemmän pysähdyksen ruuan ostoa varten. Maisemat olivat kertakaikkiaan upeat ja erittäin vaihtelevat. Lukemattomat kilometrit vehreää ylänköä, komeita vuoria ja huimia rotkoja, palmujen varjoissa olevia kyliä, kymmeniä kilometrejä auringonkukkapeltoja, ja etenkin Mbeyaa lähestyttäessä upeita vuoristomaisemia laaksoineen - jollaisessa Mbeyakin sijaitsee. Ulosajaneita rekkoja oli ainakin viisi, ja nähtiinpä yksi juuri tiellä palamaan syttynytkin. Tuli näytti leviävän pelottavan nopeasti heinikkoon, eikä - kuten arvattavissakin, palokuntaa ole varmaan 300 kilometrin säteellä. Ilma oli melkoisen kuuma kävellessämme rekan ohi (koska kaikki muutkin bussista nousivat ulos ja halusivat kävellen mennä katsomaan mitä oli meneillä, mekin teimme niin), ja koska palo levisi aika vauhdilla, pistimme töppöstä toisen eteen ettei kävisi hassusti. Eipä onneksi käynyt. Bussimatkallemme osui joitakin pätkiä kansallispuistoaluetta, joten saimme bussimatkan hintaan myös lyhyen safarin. Näimme paljon impaloja ja muita kauriseläimiä, paviaaneja, apinoita, kirahveja, sekä muutamia seeproja, villisikoja ja jopa elefantteja - ja tien vieressä oli jopa norsuvaroitusmerkki. Olipahan siinä turisteille ihmettelemistä, ja paikallisille varmasti yhtä lailla ihmeellistä oli nähdä kaksi valkonaamaa nenät kiinni ikkunoissa, aina hihkaistessaan innokkaasti nähtyään jonkun elukan. Aika meni todella mukavasti maisemia fiilistellessä, joskin etenkin vuoristomaisemien toljottelua hieman vaivasi se, että tie oli aika mutkainen, vauhti kova ja pieni pelko takaraivossa. Perillä Mbeyassa päädyimme bussiasemaa vastapäätä olevaan New Millenium Inn-hotelliin, joka osoittautui edulliseksi ratkaisuksi, ja ehdottoman riittäväksi yhdeksi yöksi.

Perjantaiaamuna pyörimme hetken ihanan viileässä Mbeyassa ja varasimme bussiliput Malawin rajalle, Songween. Tulimme kusetetuiksi oikein isän kädestä, sillä bussilipuista meiltä nyhdettiin kunnon valkonaamahinta, sekä luvattiin auto hakemaan Malawin puolelta ja viemään lähimpään kaupunkiin, Karongaan. Ei tullut autoa. Rajalla tuli lisää mutkia matkaan, kun rajavirkailija huomasi Lauran passin kuvasivun olevan revennyt. Tästä valmistusviasta huolimatta pääsimme rajan yli, kun tarpeeksi vakuuttelimme hoitavamme asiaa Malawissa. Kyseisestä valmistusvirheestä suunnitelmiimme tulikin kohtalaisen suuria muutoksia.

Karongassa yövyimme Mufva Lakeshore Lodgessa (aivan jäätävä läävä), jonne patikoimme bussiasemalta rinkkoinemme. Tapasimme myös erään hollantilaisen urheiluhullun, joka oli seitsemän kuukautta fillaroinut Hollannista määränpäänään Blantyre. Yksin ja ilman kypärää. Aikamoista touhua, täytyy kyllä nostaa hattua. Malawin puolella positiivinen yllätys olivat polkupyörätaksit, jollaisen nappasimme seuraavana aamuna lähtiessämme majapaikasta kohti bussiasemaa - seuraavana kohteenamme Mzuzu, Pohjois-Malawin suurin kaupunki. Maisemat matkalla olivat upeat Lake Malawin siintäessä kukkuloiden välissä ja paviaanien pomppiessa tien laidassa (piletti-Paavo härnäsi niitä roikottamalla banaaneja ikkunasta, siitäkös ne innostuivat ja lähtivät juoksemaan bussin perässä). Matkalla huomasimme eron Malawin ja Tansanian välillä - Malawissa ei tien laidoilla ollut roskia nimeksikään, kun Tansaniasta niitä löytyy joka nurkalta; pulloja, tölkkejä, Konyagi-pusseja jne.. Mzuzussa yövyimme todella viihdyttävässä reppureissauspaikassa Mzoozoozoossa, jossa ruoka oli todella hyvää (lihapullia ja ranuja) ja vastaanotto lämmin. Kaupungissa hoidimme käteiskassan kuntoon, sillä tulevissa kohteissamme Nkhata bayssa ja Likoma islandilla ei pankkiautomaatteja olisi. Sunnuntaiaamuna jatkoimmekin jo Mzuzusta Nkhata bayhin daladalalla, jossa yövyimme mukavassa mökkerössä veden yllä. Paikan nimi oli Big blue star backpackers, joka oli todella hyvällä sijainnilla lähellä Nkhata bayn keskustaa ja myöskin satamaa, josta maanantai-iltana lähtisimme Ilala-lautalla kohti Likoma islandia.

Nkhata bayssa aika meni mukavasti hengaillessa kämpillä, ja koska asukkaille oli ilmainen langaton nettiyhteys, otimme passiasiasta yhteyttä konsulaattiin ja Darin suurlähetystöön, sekä hoidimme kaikki netissä hoidettavat asiat kerralla. Kävimme myös katsomassa paikallista jalkapallopeliä, joka oli kokemus sinänsä; koko kylän väki oli kerääntynyt ympäri futiskenttää, ja aina maalin tullessa osa katsojistakin juoksi kentälle juhlimaan. Lisäsäväyksensä itse peliin antoi, kun toinen joukkue oli paikallisista poliiseista koottu. Tarinan todenperäisyyttähän emme tiedä, mutta monet kertoivat poliisien maksavan tuomarille voitosta. Kuulemamme mukaan poliisit myös maksavat viereisessä vankilassa asuville vangeille, jos he tulevat kannustamaan ja tanssimaan kentän laidalle. Melko korruptoituneelta haiskahti - kuten kehitysmaiseen asianhoitoon tietysti kuuluukin. Illalla toljottelimme mökkerömme kuistilta Lake Malawin yllä upeasti välähteleviä salamoita. Vaikuttavaa. Olimme aamuvirkkuja, ja jaksoimme nousta 5.30 katsomaan auringonnousua - joka oli todella vaikuttava sekin. Vain muutamia kalastajia lipui veneineen järven pintaa pitkin.

Meijan mokki Nkhata bayssa

Maanantai-iltana lähdimme kohti satamaa ja Ilala-lauttaa, jolla tarkoituksenamme suunnata Likomalle. Olimme ykkösluokassa eli yläkannella, jossa viima oli yöllä hyytävän kylmä. Matka muuten oli kokemus sinänsä; lukemattomia kalastajaveneiden valoja horisontissa, upea Afrikan tähtitaivas yläpuolella, sekä kännisiä malawilaisia herrasmiehiä oikealla, vasemmalla, edessä ja takana. Ja alla. Toinen toistensa perään kun raukat joivat itsensä penkkien ja pöytien alle. Meidän piti olla perillä kolmelta yöllä, mutta jouduimme odottamaan majapaikastamme meitä vastaan tulevaa kyytiä seitsemään asti laivassa. Yöllä ei juurikaan tullut nukuttua, joten kyllä väsytti. Likomasta sen verran, että olimme kyllä lukeneet sen olevan täydellinen pako kaupungista ja sen vilskeestä, mutta odotuksemme olivat hieman erilaiset. Saarella oli tasan pari hiekkatietä, joita ei voi ajaa kuin mönkijällä tai maasturilla, muutama pikkuruokakioski ja pari paikallisravintolaa. Sekä tietenkin muutama turistihotelli eri puolilla saarta (ja rikkaimpia turisteja varten lentokenttä). Saaren koko on alle kaksikymmentä neliökilometriä, joten kovin pahasti ei edes voisi eksyä. Paikoitellen näkymät olivat kuin Skotlannin nummilta, joten tällä kertaa luvassa oli täysin erilaista Afrikkaa. Ihmisiä saarella on reilusti alle kymmenentuhatta - kaikki tuntevat toisensa ja tunnelma on erittäin ystävällinen ja vastaanottava. Etenkin lapset ovat aivan tohkeissaan valkoisista avaruusolennoista; tarttuvat käsistä ja saattavat käpötellä perässä pitkänkin matkaa. Joka pidemmän päälle alkaa kyllä myös ärsyttämään ("mzungu, give me my balloon, give me my balloon!!!" Joku järjen suurlähettiläs on ilmeisesti sekoittanut koko saaren lasten päät antamalla jollekin heistä joskus ilmapallon.)

Likoma island

Likoman lapsia

Majapaikkamme oli nimeltään Mango Drift (suosittelemme kaikille). Meillä oli kahden hengen mukava mökki aivan järven rannalla, ja onneksemme turistisesonki oli mennyt jo ohitse ja lisäksemme koko alueella oli kaksi tai kolme ihmistä. Ruoka majapaikassa oli taivaallista ja henkilökunta todella avuliasta. Tekemistä ei hirveästi ollut, mutta snorklaillessa, uidessa, lueskellessa ja samotessa kauniita kukkuloita ja tuijotellessa valtavia baobab-puita aika meni mukavasti. Rakastuimme saareen ja sen erilaisuuteen. Toisaalta, suunnitelmamme rentouttavasta viikosta paratiisissa meni aika lailla vinksalleen, sillä saaren upeat maisemat pakottivat tarpomaan joka päivä kilometritolkulla joko kukkuloita ja pöpelikköä, tai sitten kämpiltä kaupunkiin syömään tai katsomaan Afrikan suurinta anglikaanikatedraalia. Mango Driftiltä kaupunkiin oli vajaan tunnin kävelymatka, ja kuumuus ja epätasainen maasto lisäsivät muutenkin jo litroittain puskevan hien määrää. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän olisi pitänyt perjantaina vaihtaa Likomalta Chizumulu-saarelle, joka sijaitsee 12km päässä. Veneen omistaja kuitenkin feidasi, koska hänen kannaltaan ei olisi kannattavaa tehdä reissua - Chizumululta kun ei olisi tullut ketään Likomalle päin. Näin ollen jäimme siis Likomalle. Myöhemmin samana Luojan päivänä aurinko sai meidät sekoamaan täydellisesti; koska lauantaina olisi lähdettävä lautalle toiselle puolelle saarta, päätimme vaihtaa hieman edullisempaan majapaikkaan aivan lauttasataman lähelle. Koska kyyti olisi maksanut 1000MK (5€), päätimme ottaa kaikki tavaramme mukaan ja patikoida. Hikeä tyrkkäsi maan perusteellisesti, mutta hengissä selvittiin. Säästölinjaa päätimme jatkaa vielä sen verran, että lauttamatkankin päätimme ottaa seikkailuna ja miltei triplasti halvemmalla - kakkosluokassa. Siitä kohta lisää.

St. Peter's Cathedral, Likoma island

Hullut reissailijat

Saarella eläminen on kalliimpaa kuin sisämaassa, sillä kaikki tuodaan saarelle lautalla kahdesti viikossa. Saaren sähköt roikkuvat generaattoreiden varassa, ja koska Malawin bensahintataso on järkyttävässä nousussa ja bensa vähissä valuutan epävakauden tähden, sähköä ei joskus ole päiväakausiin. Saarella on kaksi nettikahvilaa, kummassakin yksi vanha kunnon kuvaputkinäyttöinen tietokone, mutta netti ei toiminut kertaakaan, kun kävimme kokeilemassa. Se aiheutti meille hieman stressiä passiasiasta. Majapaikassamme eräällä miehellä oli nettiyhteys Iphonessaan, joten saimme pikaisesti katsoa sänköpostin siitä. Postia konsulaatilta ja lähetystöiltä olikin tullut, ja päätimme soittaa konsulaatille. Enempää asiasta höpisemättä, meidän pitää olla maanantaina Malawin pääkaupungissa Lilongwessa, hoitamassa passiasiaa. 

Emme ole päässeet postaamaan tätä missään, sillä Likomalla ei ollut nettiä (ks. ed. kpl.) ja sen jälkeinen vuorokausi meni puhtaasti matkustaessa. Likomalta lauttamme lähti puoli seiskalta illalla, ja oli ukkostäyteisen yön jälkeen perillä Nkhata bayssa joskus kolmen nurkilla aamuyöllä. Kakkosluokassa matkustaessamme säästimme pitkän pennin (n. 10€ per nassu) ja olihan se vähintään mielenkiintoinen kokemus. Lautalla ei mahtunut liikkumaankaan astumatta väkisinkin jonkun päälle, sillä ihmiset, jotka eivät mahtuneet penkeille tai niiden alle, makasivat ovien edessä, käytävillä, toistensa päällä ja joka ainoassa asennossa jonka keksiä saattaa. Kuten kuvitella uskaltaa, tunnelma oli melko hikinen ja ahdas. Kalat, kanat ja vuohet toivat oman pikkusilauksensa erittäin moniuloitteiseen hajumaisemaan. Mutta perille päästiin.

Lautalla ompi tunnelmaa

Ja ei kun odottelemaan bussia pimeälle satamakadulle. Siinä odoteltiin bussitoimiston kuistilla tunnin verran, kunnes pääsimme ei-niin-luksukselta-näyttävään Marcopolo-bussiin. Mielenkiintoista sinänsä; istumapaikkoja oli 65, ne kaikki olivat täynnä, mutta sen lisäksi bussi sai laillisesti viedä 25 matkustajaa käytävällä. Huhhuh. Mukavaa jatkoa lauttamatkalle unettoman yön jälkeen. No, ei siinä mitään. Bussin piti kestää viisi (5) tuntia pääkaupunkiin Lilongween. No, se kesti melkein kaksitoista (12) tuntia. Maisemien katselua häiritsi hieman käytävälle ahtautuneet ihmiset, joiden kyynärpäitä, vatsoja ja takapuolia (kaikenkarvaisia ja -kokoisia) tarjoiltiin penkillä istuvien, väsyneiden suomalaisturistien naamoille jatkuvasti. Viimeiset 150 kilometriä mentiin aika hissukseen, kun bussista alkoi loppua bensa. Ja kuten todettua, bensaa ei Malawissa valuutan heikkouden takia juuri ole. Eikä sataa matkustajaa roudatakaan 340 kilometriä ihan pienellä menovesimäärällä. No, kyllähän jokainen tietää miten siinä kävi. Eihän se riittänyt perille asti - ei tietenkään riittänyt. Vaikka kuinka moottorijarruteltiin, vaikka kuinka keräiltiin vauhtia alamäistä ja testattiin lahon Marco-poloisen iskareita (ai mitä?) vetämällä töyssyt suoriksi - niin ei riittänyt. Viimeiset muutama kilometri mentiin daladalalla. Marco-poloinen haudattanee Lilongwe Highwayn varrelle, paikkaan johon se kurkku kuivana nuukahti. Matkustajien riemukkaista ilmeistä päätellen kuski haudattanee samaan paikkaan.

Nyt olemme Lilongwessa. Täällä selviää pitkälti se, mitä tehdään loppureissulla vai tehdäänkö mitään. Meneekö aika odotellessa jossain lähetystön nurkilla, joudummeko pakkotöihin laittomasta matkustusdokumentista vai karkotetaanko meidät koko maanosasta, kenties koko planeetalta? Aika näyttää. Yksi asia on selvä; suunnitelmat saattavat muuttua hyvinkin radikaalisti. Ovat oikeastaan jo muuttuneet, sillä Lilongwekaan ei ole alkuperäisen reittimme varrella. Sellaista matkustaminen on, ja toisaalta pieni jännitys ja spontaanius ei haittaa yhtään. Elämä on.

Vettä tulee saavista kaatamalla. Oikein mukavaa ja aurinkoista kevätviikkoa kotio!

LJ JL