Lopun aikoja

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin oli todettava, kun lentomme saapui 19.4 Nairobista Istanbulin kautta koleaan Helsinkiin. Lentomme sujui ilman suurempia ongelmia, mitä nyt kone oli muutaman tunnin myöhässä... Viimeiset päivämme Afrikan mantereella sujuivat mukavasti Kenian luonnonrikkauksia ihastellessa muun muassa yhden päivän safarin muodossa. Kertokoot seuraavat kuvat puolestaan loppureissumme tapahtumista:

Bungee torni Niilin yllä

Vielä naurattaa...

Ja niin sitä mennään!

Maisemat Niilille

Auringonlasku ja Niili 13.4 <3

Hämyinen aamu ja puhvelit Lake Nakuru National parkissa

Pelkaaneja ja muita mukavia

Lionesses

Nuori kolli

 

White rhino

Pumba

Taustalla Lake Nakuru

Lake Nakuru

Evästauko. Paviaanit vaanii taustalla.

Black rhino

Lake Naivasha flamigoineen

Veneretki Lake Naivashalla

Crater Lake

Että näin! Olemme ehtineet sopeutumaan koto-Suomeen jo kohta kaksi viikkoa. Tutut velvollisuudet kutsuvat taas koulun ja töiden muodossa, mutta onneksi arjen rutiineja siivittävät monet mahtavat kokemukset ja muistot matkan varrelta.

Suuret kiitokset kaikille blogia lukeneille!

Uusia seikkailuja odotellen,
Laura&Joonas

KIMPALAKAMPALA JA (EPÄ)ONNENPÄIVÄN EXTREMEÄ

Bukobasta jatkoimme pikkubussilla Ugandan rajalle, josta vielä pienemmällä bussilla Kampalaan, Ugandan pääkaupunkiin. Keskustaan asti emme päässeet ennen kuin auto hajosi. Päätimme siis kävellä, joka tuotti vaikeuksia mutalällin ja järkyttävän liikenneruuhkan takia. Kumpikaan meistä ei koskaan ole nähnyt näin kaoottista liikennettä. Ja me kun kuvittelimme Nairobia sekamelskojen äidiksi? Huhhuh... No, hotelli löytyi ja olImme onnellisia. On muuten uskomatonta, että niinkin kansainvälinen sana kuin TAKSI/TAXI tarkoittaa Ugandassa minibussia. Jos haluat oikean taksin, se onkin private hire car. Kyllä osataan sekoittaa nuorten mzungujen päät oikein kunnolla. Joonaksella meinasi mennä vaihteeksi vähän tunteisiin.

Ensimmäinen päivä Kampalassa oli täydellinen shokki; milloin ei tarvinnut väistellä autoja, piti väistellä moottoripyöriä. Milloin ei moottoripyöriä, silloin sementtisäkkejä kantavia raskaan työn raatajia. Tietä ylittäessä piti katsoa joka suuntaan miljoona kertaa, sillä moottoripyörillä näytti olevan omat liikennesääntönsä ja niillä ilmeisesti sai ajaa missä lystää. Ei tarvinut kauaa keskustassa pyöriä ennenkuin päätimme, ettemme koskaan pystyisi asumaan Kampalassa kokonaista viikkoa. Minkä tosin jouduimme myöhemmin pyörtämään.

Vaikka liikenne oli kaoottista ja elämä melko erilaista kuin kotona, pääsimme jälleen hääräämään yhteisen, rakkaan harrastuksemme eli kirpparikiertelyn parissa; mukaan tarttui muutamia vaatekappaleita. Muuten aika meni mukavasti väistellessä autoja ja katsoessa henkikultiemme perään. Kampala osoittautuikin lopulta kaupungiksi, jossa voisikin viettää enemmän aikaa; paljon ostoskeskuksia, puistoja ja hämmästeltävää. Toisena eli viimeisenä iltanamme hemmottelimme itseämme hotellin hieronnassa, jossa oli hinta-laatusuhde kohdillaan; kokovartalohieronta 5€/tunti. Illalla oli aika taas pakata kimpsut ja kampsut, manata kiireistä aikataulua ja väheneviä päiviä sekä valmistauduttava henkisesti taas aamuiseen bussimatkaan kohti Jinjaa ja maailman pisimmän joen, Niilin latvoja. 

Kimpalakampala

Perjantaina kolmantenatoista (13.), jota joku voisi kutsua nimellä Epäonnenpäivä, lähdimme aamulla taapertamaan rinkkoinemme kohti bussiasemaa. Kaaoksesta huolimatta pääsimme puikkelehtimaan autojen välistä bussiin. Vajaan puolen tunnin kuluttua bussi oli jo päässyt bussiaseman sekamelskasta Kampalan kaduille (sekamelskoja nekin, tosin). Matka Jinjaan kesti parisen tuntia, ja pääsimme special hire car-kyydillä (todella röttelö auto) majapaikkaamme Nile Explorers Campille. Majoituimme safaritelttaan, josta upeat näkymät Niilille. Sitten aloimme keksiä jo tekemistä.

Ja olihan sitä keksittävä jotain kohtaloa koettelevaa näin perjantai kolmantenatoista. No, mikäpä muu siihen sopisi paremmin kuin benji. Tandem-benji, jota oikeastaan olimme suunnitelleet jo pidemmän aikaa. Vuokrasimme majapaikaltamme fillarit ja lähdimme sotkemaan kohti muutaman kilometrin päässä olevaa camping-aluetta, jossa sijaitsee Ugandan ainoa benjitorni. Vaikka kyseessä on vain ja ainoastaan 44-metrinen torni, etenkin korkean paikan kammoisella Joonaksella meinasi hieman puntti tutista. Taisi se vähän tutista Laurallakin. Ennen torniin kiipeämistämme varmistimme vielä, että Niilissä varmasti olisi krokotiileja. Tällä kohtaa ei ollut kuin isoja liskoja, mutta suostuimme silti kapuamaan torniin ja yrittämään - olihan pyöristäkin maksettu jo vuokra. Ohjeet saatuamme kipittelimme kohti reunaa ja tiukassa halirutistuksessa lähdimme kaatumaan kohti Niiliä. Joonaksen tärykalvot kiittävät vielä kirjoitushetkelläkin Lauran kiljumista, mutta oli se sen arvoista. Once in life time.

Sotkimme pyörillä takaisin majapaikalle ja lähdimme rantaan ihastelemaan upeaa aurinkoa ja upeaa Niiliä. Kaunis auringonlasku ja hienot puitteet mahdollistivat jo päivän toisen extreme-kokemuksen kihlautumisen muodossa. Näin uhmasimme kohtaloa ja käänsimme epäonnenpäivän onnenpäiväksemme. Rinkuloiden vaihtoa juhlistimme vielä hyvillä pöydän antimilla (feta-vegecannelonit+salaatti) ja Afrikan tähtitaivaan ihastelulla.

Tänään kihlaparin matka jatkuu kohti Keniaa ja Nakurun kaupunkia.

PS. Aamulla kun nousimme teltastamme ulkona odotti parikymmentä apinaa hyppien puissa. Jee!

J<3L

Vikat reissut Tansanian puolella

Moshi-Mwanza-Bukoba

Pääsiäisen vietimme Moshissa, jossa yövyimme kaksi yötä Hotel Hariassa aivan kaupungin keskustassa. Hinta-laatusuhde oli todella hyvä (vinkkivinkki jos joku menossa Moshiin) ja kävelymatka bussiasemalle lyhyt. Ehdimme vielä nähdä ystäväämme Msafiria ja jättää uudet hyvästit Afrikan kodillemme. Aamulla oli taas jatkettava.

Bussimme Mwanzaan lähti reilusti ennen auringonnousua ja oli perillä reippaasti auringonlaskun jälkeen. Väliin mahtui yksi puskapissatauko (viiden tunnin bussimatkan jälkeen) ja ruoanhakupaussi (seitsemän tunnin bussimatkan jälkeen, noin puolessa välissä), joskin jonot olivat sen verran pitkät ettemme ehtineet saada ruokaa ennen kuin oli jo jatkettava matkaa. Onneksi meillä oli banaaneja ja voileipäkeksejä joten pysyimme jotenkuten vielä hengissä. Bussimatkalle mahtui yksi todella mielenkiintoinen episodi; käytävällä seisoskelevat matkustajat alkoivat huutaa kuskille, että pysähtyisi ja äkkiä - jota hän ei tietenkään tehnyt. Rupesimme vilkuilemaan käytävälle nähdäksemme mitä siellä tapahtuu, ja yhtäkkiä pari miestä hyppäsi käytävältä jonkun syliin istumaan. Kauan ei tarvinnut ihmetellä mitä tapahtui, sillä nopeasti huomasimme virtsasuihkun keskellä käytävää. Oli kaverille tullut vähän pissahätä ja koska kun ulos ei päässyt hän antoi mennä bussiin. Eräs käytävällä matkustavista sai hieman housuilleenkin. No, ei muuta kuin ikkunat auki ja matka jatkui.

Mwanza, Lake Victoria

Matka kesti siis neljätoista tuntia ja sinä aikana ehdimme miettiä syntyjä syviä. Kuten sitä, että afrikkalainen joukkoliikenne työllistää kunnioitettavan paljon ihmisiä. Bussifirmoja kun on useita kymmeniä eikä millään siis monopoliasemaa. Jokaisella bussifirmalla on omat lipunmyyntitoimistonsa melkein jokaisessa paikassa mistä bussi sattuu ohi menemään. Jokaisessa bussissa on bussikuskin lisäksi yleensä kaksi tai kolme henkilökuntaan kuuluvaa. Palkka ei varmasti ole päätähuimaava, sillä bussimatkat ovat suhteellisen edullisia ja bensan hinta taas noususuhdanteessa - lisäksi on maksettava jonkinnäköinen bus stand fee, joten käteen tuskin hirveästi jää. Mutta varmasti toimeen tulee. Jokaisella bussiasemalla on puomivahti, jolle bussikuski aina maksaa lähtiessään asemalta jatkamaan matkaansa. Bussiasemilla on lukemattomat määrät evään- ja tavaranmyyjiä, joilta matkustajat ostavat karkkia, hammastahnaa, shampoota, kananmunia, sipulia, limsaa, ruokaöljyä - melkeinpä mitä tahansa tarvitsevat. Monella muullakin alalla homma toimii mukavasti näin, eikä voittoa jaeta pelkästään muutaman rikkaan kesken, vaan pidetään useita kansalaisia kiinni leivässä. On siinä tosin se huonokin puoli, että kun soppaan sohii miljoona eri lusikkaa, asioista tulee mutkikkaita ja hitaasti eteneviä. Mikä kieltämättä täkäläisten lungiin elämänmenoon sopiikin, mutta aiheuttaa meille kiireisille noitumiskohtauksia.

MV Victoria

Mwanzaan päästiin ihan passelisti, pakarat mukavan puuduksissa ja hotelli löytyi hyvältä paikalta edullisesti. Koska aikataulumme olivat menneet aikalailla sekaisin ja Ruandaan olisi pitänyt hakea etukäteen netistä lupaa viisumiin, päätimme jättää Ruandan ensi kertaan. Niin mielenkiintoista maata ei viitsi sivuuttaa kahden päivän pikavisiitillä. Päätimme siis suunnata Tansaniasta suoraan Ugandaan. Tiistaina aamiaisen jälkeen lähdimme hommaamaan liput MV Victoria-lautalle, jolla tarkoituksenamme oli matkustaa Bukoban kaupunkiin lähelle Ugandan rajaa. Saimme vielä liput ykkösluokkaankin, joten meillä oli ihan oma hytti tiedossa - matka-aika on yöllä, joten mukava nukkua ja pysyvätpähän tavarat turvassa. Loppupäivän hengailimme Mwanzassa, eräs kaverimme kaveri esitteli meille muutaman paikan ja kävimme kiinalaisessa syömässä. Ennen lautalle lähtöämme tapasimme suomalaisen tytön hotellillamme ja höpöttelimme vajaan tunnin kunnes oli mentävä. Lauttamatka meni mukavasti nukkuessa ja aamukuuden jälkeen olimme perillä Bukobassa. Jäimme vielä satamaan hetkeksi tuijottamaan kaunista auringonnousua Victoria-järven ylle, ennen kuin otimme taksin kohti bussiasemaa ja edelleen kohti Tansanian ja Ugandan rajaa. 

Bukoban auringonnousu

Seikkailut Tansaniassa on nyt siis seikkailtu, jatkakaamme vielä muutama päivä Ugandassa ja Keniassa.

Tuttu, turvallinen Tansania

Kukkuluuruu,

Bensajonoa Lilongwessa

ja terveisiä Tansaniasta, taas. Juna on suurinpiirtein palaamassa kiskoilleen. Ja hyvä niin.

Torstai alkoi melkoisella stressausryöpyllä; tuleeko taksi, ja jos tulee paljonko se mahtaa maksaa? Jos meillä on tarpeeksi rahaa, kestääkö se perille asti, ja jos kestää mahtaako lentoa Dariin olla koko päivänä? Ja jos on, pysyykö kone ilmassa Dar Es Salaamiin asti ja jos pysyy, päästetäänkö meidät rajan yli? Kevyesti oli siis perhosia vatsassa, sillä tiedostimme varsin hyvin sen tosiseikan, että jos lento onkin peruttu, joudumme hakemaan Malawin oleskelulupaamme pidennyksiä mikä saattaa käydä hankalaksi.

Peltipurkki

Lake Malawi

No, bensan hintahan oli jälleen noussut, ja taksimatka maksoi n. 35€ kentälle. Riensimme rinkkoinemme Air Malawin toimistolle kysymään, milloin olisi check-in-aika (lennon oli tarkoitus siis lähteä klo 11.30, olimme paikalla pari tuntia ennen). Nainen tiskin takaa sai allekirjoittaneiden pumput lyömään tahtia kertoessaan että lentokoneessa on ollut teknisiä ongelmia ja sen olevan tällä hetkellä Hararessa. Vaikka hän vakuutti koneen kyllä tulevan Lilongween, tieto koneen silloisesta sijainnista lisäsi tuskaa ja vatsanpuruja. Onneksemme hän kuitenkin oli oikeassa ja kone todella tuli kuin tulikin paikalle ja pääsimme nousemaan koneeseen joskus puoli kahden ja kahden välissä. Kone oli 50 matkustajan peltipurkki ja vainoharhaisina meitä tietysti pelotti jo ennen kuin kone oli kunnolla noussutkaan. Lensimme vain vajaan tunnin verran ja pysähdyimme Blantyren kentällä, jossa suuri osa matkustajista jäikin jo pois. Blantyren kentällä oli kaikenlaista ihmeellistä sählinkiä ja odotimme kolmisen varttia ennen kuin saimme taas nousta koneeseen ja jatkaa matkaamme kohti Daria. Laskimme koneessa olevan 18 matkustajaa, joten olimme onnekkaita, että lentoa ei oltu peruttu. Maisemat olivat upeat, etenkin Lake Malawi ylhäältä katsottuna. Aika meni mukavasti lukiessa ja tehdessä ristikoita. Julius Nyerere Airportille Dariin saavuimme hieman ennen kahdeksaa ja Luojan kiitos rajanylityksessä ei tullut mitään ongelmia - joskin rajavirkailijoita hieman ihmetytti Suomen kansalaisen brittiläinen hätäpassi. Selvitimme tilanteen ja pääsimme hakemaan tavaroitamme. Laura soitti Suomen suurlähetystön virkailijalle, jonka kanssa sovimme, että menemme perjantaiaamuna lähetystöön hoitamaan asiaa. Uutinen sai meidät hyvälle tuulelle, sillä kuvittelimme joutuvamme odottamaan pääsiäisen yli ennen kuin passiasialle voitaisiin tehdä mitään. Kuulimme myös toisen mielenkiintoisen uutisen ja kiitimme onneamme, että pääsimme lähtemään Malawista torstaina.

Pääsiäisen johdosta hotellit oli buukattu lähes täyteen, mutta emme tietysti itse olleet tehneet minkäänlaista varausta mihinkään. Toisella yrittämällä löysimme itsellemme vapaan huoneen Econo lodgesta, mutta vain yhdeksi yöksi. Seuraavana aamuna oi kerättävä kimpsut ja kapsut ja etsittävä uusi majapaikka, joka löytyikin yllätykseksemme ilman suurempia vaikeuksia YMCA:n tiluksilta. Jätimme tavarat kämpille ja lähdimme suunnistamaan muutaman korttelin päässä sijaitsevaa Suomen suurlähetystöä. Vastassa meitä oli päivystävä virkailija, joka jaksoi palvella meitä ystävällisesti pitkäperjantainakin. Aloimme selvittämään passiasiaa ja kaikki alkoi olla passin tulostusta vaille valmista, kunnes... Yhtäkkiä saapuivat tummat pilvet ja kaatosade, satellittiyhteydet Suomeen katkesivat ja passin tulostus estyi. Perusmelankolisia pääsiäistunnelmia siis. Ärsytti, mutta pikku hiljaa oli alkanut jo tottumaan siihen, ettei tämän passiasian kanssa mikään onnistunut ensi yrittämällä. Hetken jo näytti siltä, että joudumme odottamaan passia sittenkin pääsiäisen yli. Tovin odottelun jälkeen pilvet alkoivat kuitenkin onneksemme väistymään, taivas selkeni ja satellittiyhteydet palasivat takaisin. Monen päivän passiepisodi sai näin ollen onnellisen lopun. Sen johdosta aiheutuneet pitkät bussimatkat, taksilla sompailut, tuntien odottelut ja rutkasti laihtunut lompakko ei tuntunut enää missään. Olimme onnellsia siitä, että pääsisimme seuraavana päivänä jatkamaan reissuamme jokseenkin alkuperäisten suunnitelmien suuntaisesti.

Aamubussimme Moshiin lähti suurinpiirtein ajallaan, vain puoli tuntia myöhässä klo 7.30. Matka meni mukavasti yhdellä pissa- ja yhdellä lounaanhakutauolla ja pääsimme perille tuttuun ja turvalliseen koti-Moshiin viiden aikaan iltapäivästä. "Kotiinpääsy", kuten aina oli auvoinen ja jokseenkin herkistävä. Moshi on kolmessa viikossa muuttunut sadekauden myötä vehreämmäksi, joten mukava nähdä kaupunki tällaisenaankin. Tarkoituksenamme on lepäillä kaksi yötä hotellissa Moshin keskustassa ja jatkaa matkaa Mwanzaan maanantaiaamuna. Huomenna aamulla suuntaamme pääsiäiskirkkoon.

Hyvää pääsiäistä!

PS. Ristiinnaulitseminen on suoritettu jo parituhatta vuotta sitten, joten toisin kuin innokkaimmat pääsiäisturistit Filippiineillä, keskitytään me pääsiäistunnelmaan muistelemalla tätä ja mussuttamalla mämmiä oikein olan takaa.

Rakastavaiset

Lilongwea ja passiasiaa

Verrattuna Dar Es Salaamiin, Nairobiin tai Mombasaan, Lilongwe on kompakti pikkukaupunki. Paljon mukavia puistoalueita, rentoja ihmisiä, eikä liian kapeita ja tunkkaisia, ahdistavia katuja täynnä kaikenmaailman autoja, tuktukeja ja avaruusaluksia. Liikenne tuntuu olevan jotenkin organisoitua, vaikkei liikennevaloista mitään hyötyä olekaan. Kaupunki tuntuu olevan myös melko modernisoitunut länsimaalaisine kauppakeskuksineen ja hyväkuntoisine teineen. Kaikki ihmiset eivät ole kasaantuneet muutamalle suurimmalle kadulle, vaan kaupunki levittäytyy melko laajalle alueelle. Lilongwessa asuu myös paljon mzunguja vakituisesti. Malawilaiset ihmiset ovat tunnetusti erittäin ystävällisiä ja avuliaita, ja ihme kyllä jaksavat olla sitä edelleenkin, vaikka maan tilanne on erittäin huono. Jopa verrattuna Tansaniaan, missä ihmiset myöskin ovat ystävällistä sorttia, malawilaiset ovat täysin oma lukunsa, eikä esimerkiksi työajan umpeutuminen estä reilua työmoraalia omaavaa malawilaista palvelemaan asiakasta loppuun asti. Ihmiset eivät ole koko ajan pyytämässä rahaa pienistä palveluksista, vaan mielellään neuvovat tietä ja saattavat perille astikin ilmaiseksi silkasta lähimmäisenrakkaudesta. Vaikka rihkamakauppiaat myyvät kyllä itseään ja tuotteitaan, he eivät suutu, jos mzungu päättää olla ostamatta. Mikä ihmeellisintä, Malawin kansa ei juurikaan ole turvautunut väkivaltaisiin selkkauksiin umpisurkean hallituksensa alas ajamiseksi, mikä olisi monessa kehitysmaassa ensimmäinen ja tietenkin paras keino sovinnon kosimiseksi. Yksi väkivaltaisuus oli viime vuoden heinäkuussa, jolloin parikymmentä ihmistä menehtyi mielenosoituksessa. Kansalaiset tuntuvat olevan todella hyvin perillä siitä, mitä maassa oikein tapahtuu, ja inhoavat hallitsevaa presidenttiä. Herralle onkin jo annettu parin kuukauden irtisanoutumisaika kansan pyynnöstä. Hän kun on parhaansa mukaan katkonut suhteita Britanniaan, joka on ollut Äiti-Malawi jo vuosikymmeniä.  Presidentin johtama hallitus ei myöskään anna devalvoida valuuttaa. Malawin Kwachan arvo on romahtanut jo siihen pisteeseen, ettei sillä saa enää edes polttoainetta ulkomailta. Bensaa ostetaan siis pimeänä - jopa poliisien toimesta. Mustan pörssin bisnesmiehille tämä toki tuottaa hyvää hedelmää, mutta valtaosa kansasta on pulassa joko palveluntarjoana tai -kuluttajana.

Maan surkea taloudellinen tilanne näkyy pääkaupungissa todella hyvin. Satojen metrien, joskus jopa kilometrien jonot jokaiselle bensa-asemalle kertovat karua kieltään siitä, että jokainen haluaa ja tarvitsee polttoainetta. Ja bensalitran hinta on 800 MK, eli noin neljä euroa. Paikalliseen elintasoon nähden litra maksaa moninkertaisesti enemmän kuin keskivertokansalainen tienaa päivässä. Julkinen liikenne ei pelitä ilman bensaa, ja taksikuskit joutuvat myöskin nostamaan hintojaan. Ihmiset myös vaihtavat valuuttaa pimeillä markkinoilla, koska se on siellä paljon kannattavampaa kuin oikean kurssin mukaan. Ero on huomattava. Tätä on jatkunut jo miltei vuoden verran, ja kuuleman mukaan koko ajan pahenee. Kaupoissa tavaroiden hinnat nousevat alati korreloiden käänteisesti valuutan romahtamiseen. Koska tavaran hinta nousee, mutta kansa köyhtyy, on taskuvarkauksien määrä huomattavasti lisääntynyt ja tavaroitaan on pidettävä silmällä. Sääli, että näin mahtava ja ystävällinen kansa joutuu tällaisten vitsausten kohteeksi.

No, se siitä - emmeköhän me kaikki sen jo tiedä, etteivät nallekarkit mene aina oikein tasan. Niin ikävältä kuin se tuntuukin. Keskitytäänpä sitten koko maailman keskipisteeseen, eli omiin napoihimme. Tiistai oli nimittäin koko matkan stressaavin päivä tähän asti. Hikeä puski ja sydäntä tykytti aivan armottomasti. Aamulla punnitsimme vaihtoehtoja, lähdemmekö hoitamaan Lauran passiasian loppuun Dar es salaamiin vai Nairobiin. Rajoittavana tekijänä oli meidän Malawin luvan päättyminen 5.4., eli torstaina. No, ratkaisu oli sikäli helppo, että torstain lento Nairobiin oli buukattu täyteen, ja seuraava mahdollisuus olisi lauantaina, jolloin olisimme jo laittomasti Malawissa. Elikkä ei muuta kuin hoitamaan hommat siihen malliin, että pääsemme lähtemään Dariin torstain lennolla. Mikä ei ollutkaan muuten mikään läpihuutojuttu, sillä automaatista emme olisi voineet nostaa niin suuria summia valuuttaa, ja luottokorttia kun ei kummallakaan satu olemaan. Onneksi isä-/appiukko Mika hoiti asian tyylikkäästi Western Unionin kautta, ja saimme monen tunnin stressin päätteeksi liput hoidettua. Kallista menoa, mutta pääsemmepä hoitamaan hommaa Dariin. Pääsiäinen sattuu mukavasti eteen, joten voi olla että joudumme viikon verran odottelemaan siellä päässä. Mutta minkäs teet, man måste göra vad man måste göra.

Ja keskiviikkona asioiden setviminen jatkui. Aamusta meidän piti mennä Britannian lähetystöön anomaan Lauralle ETD:tä (emergency travel document), jonka avulla pääsisi lähimpään Suomen suurlähetystöön eli tapauksessamme Dariin. Mukana piti olla passi, hätädokumenttiin vaadittavat rahat, passikuva sekä lentolippu. No, se lentolippuhan oli jäänyt hotellihuoneen pöydälle - tottakai. Ei muuta kuin lähetystöltä pikkubussilla kaupunkiin, kämpille hakemaan lippu ja takaisin taksilla. Taksikuskin piti tietenkin juuri ennen lähetystön korttelia lähteä noutamaan bensakanisteria kaverinsa autolta. Pääsimme hyvissä ajoin lähetystölle ennen yhdeksää, ja Lauran täytettyä hakukaavakkeen meidät ohjattiin tulemaan takaisin kahdelta, jolloin ETD olisi valmis. Päätimme tässä vaiheessa pistäytyä käymään Lilongwe wildlife centerillä, joka on keskus haavoittuneille, huonokuntoisille ja hylätyille villieläimille. Vaikka kierros oli hieman kuin eläintarhassa, paikka oli mukava nähdä. Mieltä kevensi myös se, etteivät eläimet olleet aitauksissaan vain ihmisten töllisteltävinä, vaan niitä pyritään parantamaan ja kasvattamaan mahdollisimman hyvin jotta ne voitaisiin mahdollisuuksien mukaan palauttaa jälleen luontoon. Kävelysafari kesti noin tunnin, jonka jälkeen lähdimme etsimään ruokaa ja mahat pömpöttäen lyllertämään takaisin lähetystölle hakemaan Lauran hätäpassi.

Jota - kuten jokainen varmasti arvasikin, ei tietenkään ollut valmiina. Käskettiin odottaa pieni hetki, niin kohta sen jo saisi. Ei saanut. Toinen pieni hetki - ei vieläkään. Ja tätä venkslausta kesti kolme tuntia, kunnes pääsimme vihdoin poistumaan takaisin kaupungille ja hotellille ETD mukanamme. Kämpillä saimme puhelun, että huomista lentoa on siirretty kaksi tuntia eteenpäin, lähtöajan näin ollen klo 11.30. Viime aikojen teemaan sopisi pelottavankin hyvin, että lopulta lento peruuntuisi ja Malawi-tiimalasimme hiekka valuisi loppuun ennenkuin ehtisimme poistua maasta. Eli sormet ristiin vaan ja aamulla kentälle. Jos kaikki menee kuten tähän asti ei ole mennyt, eli hyvin, niin seuraava blogipäivityksemme pamahtaa jostain päin Tansaniaa - taas. Siihen asti näkemiin.

LJ

Säästöä ja suuria suunnitelmienmuutoksia

HUOM. Seuraavissa kappaleissa lukija havainnee onnenpyörämme pysähtyneen rosvosektorille useampaankin otteeseen. Elämä on?

Mambo,

torstaiaamuna (22.3) herätys erittäin nihkeissä tunnelmissa nukutun yön jälkeen oli kello 4.15, jonka jälkeen pikaiset suihkut ja lähtö kohti Ubungon bussiasemaa. Bussin (Mbeya Express) oli tarkoitus lähteä klo 6.00, mutta kuten täkäläiseen kulttuuriin kuuluu, lähtö himppusen myöhästyi ja pääsimme matkaan 7.30 tienoilla. Muutenkin ratkiriemukasta bussissaodottelutunnelmaa lisäsi bussin vieressä megafoniin pauhaava evankelista.

Maisemaa ja elukoita

Hikiset tunnelmat

Matka Mbeyaan oli pitkä, hikinen ja uuvuttava, sisältäen kaksi puskapissataukoa sekä yhden, kymmenen minuutin pidemmän pysähdyksen ruuan ostoa varten. Maisemat olivat kertakaikkiaan upeat ja erittäin vaihtelevat. Lukemattomat kilometrit vehreää ylänköä, komeita vuoria ja huimia rotkoja, palmujen varjoissa olevia kyliä, kymmeniä kilometrejä auringonkukkapeltoja, ja etenkin Mbeyaa lähestyttäessä upeita vuoristomaisemia laaksoineen - jollaisessa Mbeyakin sijaitsee. Ulosajaneita rekkoja oli ainakin viisi, ja nähtiinpä yksi juuri tiellä palamaan syttynytkin. Tuli näytti leviävän pelottavan nopeasti heinikkoon, eikä - kuten arvattavissakin, palokuntaa ole varmaan 300 kilometrin säteellä. Ilma oli melkoisen kuuma kävellessämme rekan ohi (koska kaikki muutkin bussista nousivat ulos ja halusivat kävellen mennä katsomaan mitä oli meneillä, mekin teimme niin), ja koska palo levisi aika vauhdilla, pistimme töppöstä toisen eteen ettei kävisi hassusti. Eipä onneksi käynyt. Bussimatkallemme osui joitakin pätkiä kansallispuistoaluetta, joten saimme bussimatkan hintaan myös lyhyen safarin. Näimme paljon impaloja ja muita kauriseläimiä, paviaaneja, apinoita, kirahveja, sekä muutamia seeproja, villisikoja ja jopa elefantteja - ja tien vieressä oli jopa norsuvaroitusmerkki. Olipahan siinä turisteille ihmettelemistä, ja paikallisille varmasti yhtä lailla ihmeellistä oli nähdä kaksi valkonaamaa nenät kiinni ikkunoissa, aina hihkaistessaan innokkaasti nähtyään jonkun elukan. Aika meni todella mukavasti maisemia fiilistellessä, joskin etenkin vuoristomaisemien toljottelua hieman vaivasi se, että tie oli aika mutkainen, vauhti kova ja pieni pelko takaraivossa. Perillä Mbeyassa päädyimme bussiasemaa vastapäätä olevaan New Millenium Inn-hotelliin, joka osoittautui edulliseksi ratkaisuksi, ja ehdottoman riittäväksi yhdeksi yöksi.

Perjantaiaamuna pyörimme hetken ihanan viileässä Mbeyassa ja varasimme bussiliput Malawin rajalle, Songween. Tulimme kusetetuiksi oikein isän kädestä, sillä bussilipuista meiltä nyhdettiin kunnon valkonaamahinta, sekä luvattiin auto hakemaan Malawin puolelta ja viemään lähimpään kaupunkiin, Karongaan. Ei tullut autoa. Rajalla tuli lisää mutkia matkaan, kun rajavirkailija huomasi Lauran passin kuvasivun olevan revennyt. Tästä valmistusviasta huolimatta pääsimme rajan yli, kun tarpeeksi vakuuttelimme hoitavamme asiaa Malawissa. Kyseisestä valmistusvirheestä suunnitelmiimme tulikin kohtalaisen suuria muutoksia.

Karongassa yövyimme Mufva Lakeshore Lodgessa (aivan jäätävä läävä), jonne patikoimme bussiasemalta rinkkoinemme. Tapasimme myös erään hollantilaisen urheiluhullun, joka oli seitsemän kuukautta fillaroinut Hollannista määränpäänään Blantyre. Yksin ja ilman kypärää. Aikamoista touhua, täytyy kyllä nostaa hattua. Malawin puolella positiivinen yllätys olivat polkupyörätaksit, jollaisen nappasimme seuraavana aamuna lähtiessämme majapaikasta kohti bussiasemaa - seuraavana kohteenamme Mzuzu, Pohjois-Malawin suurin kaupunki. Maisemat matkalla olivat upeat Lake Malawin siintäessä kukkuloiden välissä ja paviaanien pomppiessa tien laidassa (piletti-Paavo härnäsi niitä roikottamalla banaaneja ikkunasta, siitäkös ne innostuivat ja lähtivät juoksemaan bussin perässä). Matkalla huomasimme eron Malawin ja Tansanian välillä - Malawissa ei tien laidoilla ollut roskia nimeksikään, kun Tansaniasta niitä löytyy joka nurkalta; pulloja, tölkkejä, Konyagi-pusseja jne.. Mzuzussa yövyimme todella viihdyttävässä reppureissauspaikassa Mzoozoozoossa, jossa ruoka oli todella hyvää (lihapullia ja ranuja) ja vastaanotto lämmin. Kaupungissa hoidimme käteiskassan kuntoon, sillä tulevissa kohteissamme Nkhata bayssa ja Likoma islandilla ei pankkiautomaatteja olisi. Sunnuntaiaamuna jatkoimmekin jo Mzuzusta Nkhata bayhin daladalalla, jossa yövyimme mukavassa mökkerössä veden yllä. Paikan nimi oli Big blue star backpackers, joka oli todella hyvällä sijainnilla lähellä Nkhata bayn keskustaa ja myöskin satamaa, josta maanantai-iltana lähtisimme Ilala-lautalla kohti Likoma islandia.

Nkhata bayssa aika meni mukavasti hengaillessa kämpillä, ja koska asukkaille oli ilmainen langaton nettiyhteys, otimme passiasiasta yhteyttä konsulaattiin ja Darin suurlähetystöön, sekä hoidimme kaikki netissä hoidettavat asiat kerralla. Kävimme myös katsomassa paikallista jalkapallopeliä, joka oli kokemus sinänsä; koko kylän väki oli kerääntynyt ympäri futiskenttää, ja aina maalin tullessa osa katsojistakin juoksi kentälle juhlimaan. Lisäsäväyksensä itse peliin antoi, kun toinen joukkue oli paikallisista poliiseista koottu. Tarinan todenperäisyyttähän emme tiedä, mutta monet kertoivat poliisien maksavan tuomarille voitosta. Kuulemamme mukaan poliisit myös maksavat viereisessä vankilassa asuville vangeille, jos he tulevat kannustamaan ja tanssimaan kentän laidalle. Melko korruptoituneelta haiskahti - kuten kehitysmaiseen asianhoitoon tietysti kuuluukin. Illalla toljottelimme mökkerömme kuistilta Lake Malawin yllä upeasti välähteleviä salamoita. Vaikuttavaa. Olimme aamuvirkkuja, ja jaksoimme nousta 5.30 katsomaan auringonnousua - joka oli todella vaikuttava sekin. Vain muutamia kalastajia lipui veneineen järven pintaa pitkin.

Meijan mokki Nkhata bayssa

Maanantai-iltana lähdimme kohti satamaa ja Ilala-lauttaa, jolla tarkoituksenamme suunnata Likomalle. Olimme ykkösluokassa eli yläkannella, jossa viima oli yöllä hyytävän kylmä. Matka muuten oli kokemus sinänsä; lukemattomia kalastajaveneiden valoja horisontissa, upea Afrikan tähtitaivas yläpuolella, sekä kännisiä malawilaisia herrasmiehiä oikealla, vasemmalla, edessä ja takana. Ja alla. Toinen toistensa perään kun raukat joivat itsensä penkkien ja pöytien alle. Meidän piti olla perillä kolmelta yöllä, mutta jouduimme odottamaan majapaikastamme meitä vastaan tulevaa kyytiä seitsemään asti laivassa. Yöllä ei juurikaan tullut nukuttua, joten kyllä väsytti. Likomasta sen verran, että olimme kyllä lukeneet sen olevan täydellinen pako kaupungista ja sen vilskeestä, mutta odotuksemme olivat hieman erilaiset. Saarella oli tasan pari hiekkatietä, joita ei voi ajaa kuin mönkijällä tai maasturilla, muutama pikkuruokakioski ja pari paikallisravintolaa. Sekä tietenkin muutama turistihotelli eri puolilla saarta (ja rikkaimpia turisteja varten lentokenttä). Saaren koko on alle kaksikymmentä neliökilometriä, joten kovin pahasti ei edes voisi eksyä. Paikoitellen näkymät olivat kuin Skotlannin nummilta, joten tällä kertaa luvassa oli täysin erilaista Afrikkaa. Ihmisiä saarella on reilusti alle kymmenentuhatta - kaikki tuntevat toisensa ja tunnelma on erittäin ystävällinen ja vastaanottava. Etenkin lapset ovat aivan tohkeissaan valkoisista avaruusolennoista; tarttuvat käsistä ja saattavat käpötellä perässä pitkänkin matkaa. Joka pidemmän päälle alkaa kyllä myös ärsyttämään ("mzungu, give me my balloon, give me my balloon!!!" Joku järjen suurlähettiläs on ilmeisesti sekoittanut koko saaren lasten päät antamalla jollekin heistä joskus ilmapallon.)

Likoma island

Likoman lapsia

Majapaikkamme oli nimeltään Mango Drift (suosittelemme kaikille). Meillä oli kahden hengen mukava mökki aivan järven rannalla, ja onneksemme turistisesonki oli mennyt jo ohitse ja lisäksemme koko alueella oli kaksi tai kolme ihmistä. Ruoka majapaikassa oli taivaallista ja henkilökunta todella avuliasta. Tekemistä ei hirveästi ollut, mutta snorklaillessa, uidessa, lueskellessa ja samotessa kauniita kukkuloita ja tuijotellessa valtavia baobab-puita aika meni mukavasti. Rakastuimme saareen ja sen erilaisuuteen. Toisaalta, suunnitelmamme rentouttavasta viikosta paratiisissa meni aika lailla vinksalleen, sillä saaren upeat maisemat pakottivat tarpomaan joka päivä kilometritolkulla joko kukkuloita ja pöpelikköä, tai sitten kämpiltä kaupunkiin syömään tai katsomaan Afrikan suurinta anglikaanikatedraalia. Mango Driftiltä kaupunkiin oli vajaan tunnin kävelymatka, ja kuumuus ja epätasainen maasto lisäsivät muutenkin jo litroittain puskevan hien määrää. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän olisi pitänyt perjantaina vaihtaa Likomalta Chizumulu-saarelle, joka sijaitsee 12km päässä. Veneen omistaja kuitenkin feidasi, koska hänen kannaltaan ei olisi kannattavaa tehdä reissua - Chizumululta kun ei olisi tullut ketään Likomalle päin. Näin ollen jäimme siis Likomalle. Myöhemmin samana Luojan päivänä aurinko sai meidät sekoamaan täydellisesti; koska lauantaina olisi lähdettävä lautalle toiselle puolelle saarta, päätimme vaihtaa hieman edullisempaan majapaikkaan aivan lauttasataman lähelle. Koska kyyti olisi maksanut 1000MK (5€), päätimme ottaa kaikki tavaramme mukaan ja patikoida. Hikeä tyrkkäsi maan perusteellisesti, mutta hengissä selvittiin. Säästölinjaa päätimme jatkaa vielä sen verran, että lauttamatkankin päätimme ottaa seikkailuna ja miltei triplasti halvemmalla - kakkosluokassa. Siitä kohta lisää.

St. Peter's Cathedral, Likoma island

Hullut reissailijat

Saarella eläminen on kalliimpaa kuin sisämaassa, sillä kaikki tuodaan saarelle lautalla kahdesti viikossa. Saaren sähköt roikkuvat generaattoreiden varassa, ja koska Malawin bensahintataso on järkyttävässä nousussa ja bensa vähissä valuutan epävakauden tähden, sähköä ei joskus ole päiväakausiin. Saarella on kaksi nettikahvilaa, kummassakin yksi vanha kunnon kuvaputkinäyttöinen tietokone, mutta netti ei toiminut kertaakaan, kun kävimme kokeilemassa. Se aiheutti meille hieman stressiä passiasiasta. Majapaikassamme eräällä miehellä oli nettiyhteys Iphonessaan, joten saimme pikaisesti katsoa sänköpostin siitä. Postia konsulaatilta ja lähetystöiltä olikin tullut, ja päätimme soittaa konsulaatille. Enempää asiasta höpisemättä, meidän pitää olla maanantaina Malawin pääkaupungissa Lilongwessa, hoitamassa passiasiaa. 

Emme ole päässeet postaamaan tätä missään, sillä Likomalla ei ollut nettiä (ks. ed. kpl.) ja sen jälkeinen vuorokausi meni puhtaasti matkustaessa. Likomalta lauttamme lähti puoli seiskalta illalla, ja oli ukkostäyteisen yön jälkeen perillä Nkhata bayssa joskus kolmen nurkilla aamuyöllä. Kakkosluokassa matkustaessamme säästimme pitkän pennin (n. 10€ per nassu) ja olihan se vähintään mielenkiintoinen kokemus. Lautalla ei mahtunut liikkumaankaan astumatta väkisinkin jonkun päälle, sillä ihmiset, jotka eivät mahtuneet penkeille tai niiden alle, makasivat ovien edessä, käytävillä, toistensa päällä ja joka ainoassa asennossa jonka keksiä saattaa. Kuten kuvitella uskaltaa, tunnelma oli melko hikinen ja ahdas. Kalat, kanat ja vuohet toivat oman pikkusilauksensa erittäin moniuloitteiseen hajumaisemaan. Mutta perille päästiin.

Lautalla ompi tunnelmaa

Ja ei kun odottelemaan bussia pimeälle satamakadulle. Siinä odoteltiin bussitoimiston kuistilla tunnin verran, kunnes pääsimme ei-niin-luksukselta-näyttävään Marcopolo-bussiin. Mielenkiintoista sinänsä; istumapaikkoja oli 65, ne kaikki olivat täynnä, mutta sen lisäksi bussi sai laillisesti viedä 25 matkustajaa käytävällä. Huhhuh. Mukavaa jatkoa lauttamatkalle unettoman yön jälkeen. No, ei siinä mitään. Bussin piti kestää viisi (5) tuntia pääkaupunkiin Lilongween. No, se kesti melkein kaksitoista (12) tuntia. Maisemien katselua häiritsi hieman käytävälle ahtautuneet ihmiset, joiden kyynärpäitä, vatsoja ja takapuolia (kaikenkarvaisia ja -kokoisia) tarjoiltiin penkillä istuvien, väsyneiden suomalaisturistien naamoille jatkuvasti. Viimeiset 150 kilometriä mentiin aika hissukseen, kun bussista alkoi loppua bensa. Ja kuten todettua, bensaa ei Malawissa valuutan heikkouden takia juuri ole. Eikä sataa matkustajaa roudatakaan 340 kilometriä ihan pienellä menovesimäärällä. No, kyllähän jokainen tietää miten siinä kävi. Eihän se riittänyt perille asti - ei tietenkään riittänyt. Vaikka kuinka moottorijarruteltiin, vaikka kuinka keräiltiin vauhtia alamäistä ja testattiin lahon Marco-poloisen iskareita (ai mitä?) vetämällä töyssyt suoriksi - niin ei riittänyt. Viimeiset muutama kilometri mentiin daladalalla. Marco-poloinen haudattanee Lilongwe Highwayn varrelle, paikkaan johon se kurkku kuivana nuukahti. Matkustajien riemukkaista ilmeistä päätellen kuski haudattanee samaan paikkaan.

Nyt olemme Lilongwessa. Täällä selviää pitkälti se, mitä tehdään loppureissulla vai tehdäänkö mitään. Meneekö aika odotellessa jossain lähetystön nurkilla, joudummeko pakkotöihin laittomasta matkustusdokumentista vai karkotetaanko meidät koko maanosasta, kenties koko planeetalta? Aika näyttää. Yksi asia on selvä; suunnitelmat saattavat muuttua hyvinkin radikaalisti. Ovat oikeastaan jo muuttuneet, sillä Lilongwekaan ei ole alkuperäisen reittimme varrella. Sellaista matkustaminen on, ja toisaalta pieni jännitys ja spontaanius ei haittaa yhtään. Elämä on.

Vettä tulee saavista kaatamalla. Oikein mukavaa ja aurinkoista kevätviikkoa kotio!

LJ JL

Zanzibar

Zanzibar. Freddy Mercuryn syntymäpaikka, merkittävä orja- ja tavarantreidauskeskus, mausteiden luvattu maa... mitä vielä? Kenties yksi Afrikan suosituimmista turistirysistä. Ja paljon muuta; saari, jolla afrikkalainen, arabialainen, intialainen ja eurooppalainen kulttuuri kohtaavat. 

Saaren keskiosissa ja pienemmissä kalastajakylissä voi todellakin havaita, millaista on itä-afrikkalainen elämänmeno. Muutaman kymmenen kilometrin päässä, saaren pohjoisosassa voisit hyvinkin kuvitella olevasi Gran Canarian Puerto Ricossa - ainoina eroavaisuuksina, että vesi on kirkkaampaa, hiekka valkoista ja joka toinen sekunti sinulle tyrkytetään afrikkalaistyylisiä maalauksia, koruja tai puuveistoksia. Stone Town, saaren pääkaupunki ja kaupustelijain keskus, taas on aivan oma lukunsa; kävellessäsi kapeita kujia väistellen skoottereita, polkupyöriä ja kissoja ja katsellen samalla upeaa, vanhaa arkkitehtuuria tunnelma on kuin jossain etelä-eurooppalaisessa vanhassa kaupungissa - ja etenkin joidenkin rakennusten pelkistetty, valko-sininen väritys tuo väistämättä mieleen jotain kreikkalaista. Ravintoloita on kaikkea eurooppalaisen ja arabialaisen välillä. Pikkukujat ovat upeita, joskin miltei totaalisesti lentoyhtiöiden toimistojen, turistikojujen ja nettikahviloiden mainoskylteillä raiskattuja. Stone Townissa on myös useampi moskeija ja jokunen kirkko, joista merkittävin anglikaaninen kirkko, joka on toiminut tärkeänä orjienmyyntikeskuksena. Jossain päin saarta voit nähdä arabisulttaanien vaimoilleen rakennuttamia kylpylöitä, maustekierroksia, valkoisia hiekkarantoja ja paljon muuta, joten kulttuuri-, ruoka-, ja loikoilukulinaristille saari on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka, ja sekä historia että luonto tarjoavat oman säväyksensä saaren tutkimiseen. Sen lisäksi, että kulttuuri on tyystin erilainen kuin kivenheiton päässä Dar Es Salaamissa, myös hintataso on tuplattu juuri passeliksi valkoisille turistiporukoille - joita, herra paratkoon, saarella kyllä riittää. Onneksemme meidän reissumme ajoittui juuri matalan sesongin alkupätkälle, joten joka paikassa mahtui vielä kääntymäänkin. Voi kuitenkin sanoa, että mihin tahansa pään käänsikin, aina silmiin sattui turisti jos toinenkin.

Yöruokatorin herkkuja

Viime perjantaina jätimme Moshin haikein mielin ja suuntasimme kohti rannikkoa, ja epävirallista pääkaupunkia Dar Es Salaamia (rauhan satama), jossa yövyimme ja lähdimme seuraavana aamuna puoli kymmenen lautalla Zanzibaria kohti. Lauttamatka kesti parisen tuntia, mutta meni mukavasti loikoillessa etukannella hedelmälaatikkojen seassa. Perille päästiin, ja satamamuodollisuuksien jälkeen lähdimme metsästämään hotellia, ja päädyimme Pyramid-hotelliin aivan Stone Townin keskustan liepeille. Hiemanhan sisällä haiskahti homeelta, naapurissa oli moskeija, ja hinta oli tuplasti enemmän kuin hotellissamme Darissa, mutta päätimme jäädä siihen. Iltapäivän pyörimme Stone Townin kujilla, ihmettelimme paikallista menoa ja etsimme itsellemme syötävää. Hotellin kattoterassilla meille tarjoiltiin paikallista mausteista teetä, josta tulikin meidän molempien ehdoton teesuosikki! Iltasella suuntasimme katsomaan kun aurinko laskee Intian valtamereen ja nauttimaan meriherkkuja Forodhani Gardenin night street food marketille. Puisto oli täynnä ihmisiä sekä toinen toistaan houkuttelevampia pöytiä, joista oli mahdollista ostaa erilaisia grilliruokia: meriherkkuja, lihaa, kanaa, kasviksia, pizzaa, leipää jne. Ravintoloihin verrattuna hinta-laatusuhde oli kohdillaan paikalliseen hintatasoon nähden. Kyseisellä iltaruokamarketilla tulikin sitten poikettua lähes joka ilta haukkaamassa jotakin.

Sunnuntaina aamulla suuntasimme opastetulle maustesafarille. Kierroksella pääsimme tutustumaan moniin eri mausteisiin ja kasveihin katselun, haistelun ja maistelun muodossa. Tutuksi tulivat mm. sitruunaruoho, inkivääri, kaneli, neilikka, vanilja, muskottipähkinä, mustapippuri, kahvi- ja kaakaopavut, kookospähkinä, ananas, jack fruit, avocado ja carambola. Kierroksen jälkeen oli myös mahdollista ostaa maustefarmin antimia. Farmilta suuntasimme kohti Mangapwania jossa pääsimme tutustumaan luolaan, jossa aikoinaan on piiloteltu orjia öisin sekä uimaan Mangapwani beachille. Loppupäivä kului lokoisasti Stone Townissa kierrellessä ja paikkoja katsastellessa.

Elämää pinnan alla

Aloitimme uuden viikon ottamalla päämääräksemme saaren pohjoisosan rannat. Puolentoista tunnin ajomatkan ja kahden kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme perille. Maisemassa sielu lepäsi: valkoista hiekkaa, turkoosia vettä sekä rannanpätkä jolla ei ollut liikaa turisteja. Mukavan viileässä rantavedessä oli mukava köllötellä, käydä välillä nauttimassa kalaruokia ja kylmiä juomia ja jatkaa taas auringossa nahan kärventämistä. Kiitimme onneamme, että emme olleet rannalla sesonkiaikaan, vaan saimme suhteellisen rauhassa köllötellä rannanpätkällämme. Ravintolassa hinnatkin oli laskettu low-seasonin mukaisiksi, tosin Lauran kalasalaatissa ei ollut mitään vihreää, eikä Joonaksen mustekalakastikkeessa kastiketta. Et silviisiin. Selvisimme kuitenkin takaisin Stone Towniin ja hotellille, joskin matka kesti hieman kauemmin kun kesken matkan bussista hajosi vaihteet, ja piti körötellä kahdella pienimmällä vaihteella kaupunkiin. Jjep, T I A (= This Is Africa)! Illalla kävimme syömässä romanttisella paikalla olevassa Mercury's:ssa, ja olihan vaan älyttömän hyvät ruuat (tortilloja ja mustekala-kalmari-kala-etc.pizzaa). Laura sai tarjoilijalta kukkarannekkeen, ja Joonas terassin alapuolella rannalla pelaavilta nuorilta kolleilta jalkapallon naamaansa. Semmosta karmaa tällä kertaa.

Tiistaina suuntasimme reissumme suurimpaan pettymykseen, eli Prizon Islandille (Changuu). Retken järjestäjä Abdullah tuli hakemaan meitä yhdeksältä hotellilta, josta suuntasimme kaupan kautta rannalle valitsemaan snorklausvälineitä, ja siitä veneelle. Puuveneellä kesti puolisen tuntia päästä saarelle. Prizon Island on tunnettu isoista kilpikonnistaan, ja koska olimme kuulleet siitä paljon kehuja, ajattelimme sen olevan kokemuksen arvoinen. No, kilpikonnathan olivat suljettuina aitaukseen jossa ne sitten elelivät ahtaasti monien kohtalotoveriensa kanssa, turistien pällisteltävinä. Oli toki mukava nähdä kyseisiä elukoita, mutta lähinnä niitä kävi sääliksi. Alussa saimme katsella rauhassa, mutta hetki meidän saapumisemme jälkeen ehkä 30 valkonaamaa pamahti kameroineen paikalle, ja ottivat melkein jokaisen kilpikonnan kanssa mitä hirveämpiä yhteisposeerauksia, taputtelivat ja härnäsivät minkä ehtivät. Lähdimme liukkaasti kohti saaren toista nähtävyyttä, vanhaa vankilaa. Se osoittautui vähintääkin yhtä pahaksi pettymykseksi, sillä vankila oli lähes joka nurkkaa myöten entisöity ja maalattu uudelleen, jotta sen sisällä olevat baari, ravintola ja länkkärivessat näyttäisivät mahdollisimman houkuttelevilta. Vankilakierroksemme ei kestänyt kovinkaan kauaa, vaan päätimme lähteä snorklaamaan läheiselle riutalle. Snorklausreissu pelasti koko aamupäivän, ja turkoosissa vedessä korallien seassa uivat värikkäät kalat saivat ajatuksen pois kilpikonnaraukoista. Lauralla oli mukana vedenalaiseen kuvaukseen tarkoitettu kamerapussi, joten kameralla tuli leikittyä aika lailla. Snorklailimme hyvän tovin, ja kun keuhkot alkoivat olla täynnä suolavettä, päätimme lähteä takaisin kaupunkiin. Kävimme vielä teeostoksilla sekä maustekahvilla ja kakulla paikallisessa rantakahvilassa. Illalla menimme vielä viimeistä kertaa Forodhani gardeniin nauttimaan mustekalasta, katkaravuista ja muista meren antimista, jonka jälkeen olikin jo pakkaamisen ja yöunien vuoro. 

Kaneli

Sitä itteensä

Kilpikonnan rauhallinen aamu

Tänään, keskiviikkona tulimme lautalla Dar Es Salaamiin, kävimme hieman vielä mausteostoksilla ja kalamarketilla sekä varaamassa liput torstaiaamuiseen bussiin kohti Mbeyaa. Lähtö Darista on kuudelta, ja matka kestää kaksitoista tuntia, joten pitkä ja hikinen torstai on tulossa. Perjantaina onkin tarkoitus vaihtaa Malawin puolelle, jossa vierailla noin viikon verran. 

JL

Duunihommeleita

Naiset ensin, eli kuulumisia sairaalasta Lauralta:

Reilu kahdeksan viikkoa sairaalassa hujahti melkoista vauhtia - juuri kun pääsi kunnolla työn makuun ja tunsi olonsa kotoisaksi olikin jo sanottava heipat ja jatkettava matkaa eteepäin. Fysioterapian harjoittelu Moshissa oli todellakin kaikinpuolin antoisa ja opettavainen.

Päivät sairaalalla kuluivat vaihtelevaan tahtiin. Joskus asiakkaita kävi päivässä muutama, jolloin oli aikaa myös kiireettömälle kahvi-/teehetkelle ja saatettiin laittaa ovet kiinni ja lähteä kotiin puolenpäivän aikoihin. Toisina päivinä taas porukkaa oli pitkäksi jonoksi asti ja penkitkin loppuivat odotusaulasta kesken. Niinä päivinä paiskittiinkin sitten töitä oikein urakalla. Keskimäärin voisi sanoa vastaanotolla käyneen noin 15 asiakasta päivässsä ja lisäksi hoidettavia potilaita vuodeosastolla. Tämä on melkoinen määrä  yhdelle fysioterapeutille, jolta pitäisi aikaa riittää vielä opikelijankin ohjaamiseen. Fysioterapeutti olikin usein mielissään ja kiitollinen siitä, että olin helpottamassa hänen työtaakkaansa. Toisinaan tuntuikin siltä, että olisin ollut täysipäiväisenä töissä siellä - vastuuta oli paljon ja usein otin asiakkaita vastaan itsenäisesti.

Suuri asiakasmäärä yhdelle fysioterapeutille tarkoittaa todellakin nopeaa työtahtia. Asiakkaan tutkimus ja johtopäätösten tekeminen tuntui fysioterapeutilta käyvän hyvinkin sukkelasti. Tämä tuntui välillä hyvin ristiriitaiselta, kun koulussa on aina painotettu johtopäätöksien tekemisessä tarkkaa tutkimusta ja erotusdiagnostiikkaa. Kirjaaminenkin hoitui samaan tyyliin lyhyesti ja ytimekkäästi (ja tietysti käsin). Eipä siinä auttanut oikein kun sopeutua nopeaan työtahtiin, ettei tarvinut iltaan asti töissä ahertaa.

Vaikka töitä ja asiakkaita riitti, oli fysioterapeutilla kummasti aikaa autokoulun suorittamiselle - työajalla. Työtunteja kun ei mitenkään seurata niin sopiihan siinä vaikka sitten kouluun mennä. Tämä tarkoitti muutaman viikon ajan sitä, että aamuisin ft tuli paikalle ajotuntien takia myöhemmin, kun minä puolestani aloittelin itsenäisesti päivää fysioterapiaosastolla tuttujen englantia puhuvien asiakkaiden kanssa. Eipä tämä tuottanut suurempia ongelmia. Tosin joitakian asiakkaita kohtaan myötätunnot aamuisin tuntien odottelujen takia.
Kahdeksan viikon aikana ehti nähdä monenmoista ja tavata jos jonkinlaista asiakasta. Suuren populaation ja erilaisten olosuhteiden johdosta harjoittelun aikana pääsi (joutui) myös kohtaamaan harvinaisempia tapauksia, mihin Suomessa on harvinaisempaa törmätä. Tietämättömyys, hoitamattamuus sekä puutteelliset välineet ja olosuhteet ovat syitä mitkä johtavat täällä kytännössä täysin turhiin ja ennaltaehkäistäviin tilanteisiin, kuten raskauden ja synnytyksen aikana aiheutuviin komplikaatioihin. Aina vanhemmat eivät myöskään ymmärrä tai tiedä, että heidän lastansa vaivaa jokin ja siksi heitä ei tuoda riittävän ajoissa hoitoon.

Pitkä harjoitteluaika mahdollisti myös joidenkin asiakkaiden kuntoutusprosessin edistymisen seuraamisen. Hyviä tuloksia olikin nähtävissä ja muutaman asiakkaan töihinpalaamistakin sai olla mukana todistamassa. Asiakkaiden kanssa syntyi läheisiä suhteita ja he osottivat aidosti kiitollisuuttaan saamastaan avusta. Asiakkailta suoraan saama palaute, etenkin positiivinen sellainen on parasta laatuaan.

Fysioterapiaan tuleminen on osalle asiakkaista ilmaista (kuten lapset ja iäkkäät), mutta muut maksavat siitä n. 1€ suuruisen käyntimaksun. Osalle tämäkin on iso raha ja syy olla pääsemättä avun pariin. Suomessa apuvälinepalvelu ja niiden lainaus on kansalaisille ilmaista, täällä ei. Harjoittelusairaalassani apuvälineitä ei ole laisinkaan tarjolla. Kaupungin muista sairaaloista on saatavilla joitakin apuvälineitä, mutta asiakkaiden on kuitenkin kustannettava ne itse. Tämä viimeistään poistaa monen vähävaraisemman mahdollisuudet tarvittavaan apuun.

Työskentelyä siivitti myös omat paikalliset ongelmansa, kuten päivittäiset sähkökatkot. Tämän vuoksi esimerkiksi sähköhoidot ym. eivät ole parhaimmasta päästä toteuttaa, eikä siihen olisi ollut edes välineitäkään. Sähkökatkojen aikaan ei ollut esimerkiksi mahdollista ottaa röntgenkuvia ja näin sattuessa oli tultava seuraavana päivänä koittamaan onneansa uudestaan.

Vaikka välillä paikalliset tavat ja tottumuksen ihmetyttivät ja närkästyttivätkin niin paljon oppi uutta niin itsestä kuin muista ihmisistä sekä fysioterapeutin ammatistakin. Niillä eväillä ja uusilla kokemuksilla on hyvä jatkaa eteenpäin.

Päiväkotirintamalla viimeisetkin viikot kuluivat todellakin rutiinilla, vaikka muutamia muutoksiakin matkaan mahtui. Muutama viikko sitten eräs opettajista ei tullutkaan enää töihin, ja aluksi minulle selitettiin että hänellä oli perheongelmia, jotka hän haluaa selvittää ennen töihinpaluutaan. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että hän oli saanut uuden työpaikan jostain muualta. Sen lisäksi, että henkilökunnan hätävalhe ihmetytti, tilanteen teki äärimmäisen mielenkiintoiseksi se, että lähtenyt opettaja oli heistä ainoa joka puhui swahilin lisäksi myös englantia. Eipä auttanut kuin yrittää molottaa swahilia niin paljon kuin taitoa riitti - eli ei hurraamista. Seuraavalla viikolla saimme uuden opettajan, joka yllätti positiivisesti olemalla ainoa, joka ei ratkaissut ongelmia Koivuniemen herran avulla. Oma työnkuvani muuttui kouluavustajan tapaisesta opettajaksi, ja sain jopa oman ryhmän, jonka kanssa muutimme omaan luokkahuoneeseen erilleen muista lapsista. Ryhmä, jota "opetin", koostui päiväkodin vanhimmista, 4-5-vuotiaista naperoista. Omassa luokassa oli mukava olla ja opettaa, sillä nyt minulla oli mahdollisuus olla opettaja luokassa, jossa kukaan ei saanut selkäänsä (paitsi joskus, kun lapset riitelivät ja joku heistä riensi hakemaan big maman - josta lisää seuraavassa kappaleessa, paikalle). Toisaalta, oma auktoriteettini oli varsinkin alussa koetuksella, koska lapset tiesivät etten löisi vaikka he tekisivät mitä. Loppua kohden asenteet muuttuivat kuitenkin parempaan päin. Opettajan homma minua huvitti; niin idioottimaiselta ja ironiselta kuin se tuntuikin, tehtävänäni oli opettaa heille myös heidän omaa äidinkieltään swahilia. Kieltä, jota itse puhuin juuri sen verran, että osasin tilata aterian ravintolassa tai kysyä jonkin tavaran hintaa sekä tietenkin muutamia pakollisia kakkapissaosaston juttuja - joita ei niitäkään päiväkodissa liikaa viitsinyt viljellä. Tuntui todella typerältä, mutta onneksi oikeat opettajat kävivät välillä hieman jelppimässä.

Muutamia viikkoja sitten sain tietää, että päiväkoti on samassa rakennuksessa kuin paikallinen kristillinen herätysliike. Päiväkoti maksaa vuokraa tontin omistajalle, joka on seurakunnan aktiivijäsen mutta toimii myös ilmeisesti vapaaehtoisopettajana päiväkodissa. Minulle kyseinen rouva oli Big Mama, mutta käsittääkseni hänen nimensä on Happyness. Sen lisäksi, että keppi viuhuu melko tiuhaan tahtiin tämän tuhdin tädin kätösistä pitkin lasten selkää ja koipia, hänelle on myös suotu maanpäällisen tuomitsijan lahjat. Useana perjantaina hän on kysynyt lapsikatraalta, ketkä lapsista menevät sunnuntaina (kristittyjen) kirkkoon. Vastaukset on annettu viittaamalla. Ne, jotka ovat muslimeita tai eivät käy kirkossa, saivat erillisen informaation siitä, että kuolemanjälkeinen tyyssija ei sitten ole siellä pilvien reunalla. Jottei yhdenkään lapsen tarvitsisi elää epätietoisena horisontissa häämöttävästä määränpäästään, kategoriointi taivas-helvettiakselilla suoritettiin osoittamalla ja nimeämällä kukin lapsi erikseen. Kyllähän sen ymmärtää, että tansanialaisilla ei eliniänennuste ole hirveän korkea, mutta ehkä kolmevuotiaiden olisi hyvä oppia leikkimään ja vaikkapa lukemaan ennen kiirastulikertomuksia. No, mene ja tiedä... Muutenkin uskonnon(kin)vapaus on melko rajoitettua, ja muslimilapset - siinä missä muutkin, laulavat kristillisiä kiitoslauluja. Niin, siis laulavat, tai itkevät ja laulavat.
Sydämeni pohjasta toivon, että kyseinen täti löytää itselleen esimerkiksi kokopäiväistä työtä pastorina. Sen lisäksi että hänen opetus- ja rangaistusmenetelmänsä ovat kyseenalaiset, myös esikoulun matematiikan tunnit ovat tainneet jäädä väliin, sillä tehtäviä tarkastaessaan tai opettaessaan helpotkin ynnäykset menevät usein päin prinkkalaa. Huonolla laskupäällä varustettu hyvä paimen kaitsee koko karitsalauman jorpakkoon, ja mikä loogisinta - kun oppilaat sitten kuuntelevat opettajansa neuvoja ja laskevat väärin, he saavat kepistä.

Kahdeksi viimeiseksi viikoksi työtaakkani puolittui, kun päiväkotiin tuli brittiläinen vapaaehtoinen Yasmin. Hänen kanssaan jaoimme isojen lasten ryhmän, mikä lisäsi sekä panosta jokaista erillistä lasta kohden, mutta myös oppituntien järjestelyä ja tehtävien tarkistamisia. Toisaalta Yasminin tulo aiheutti sen, että jouduin toimimaan tulkkina hänen ja lapsien kommunikoidessa keskenään, sillä hän ei juuri swahilia puhunut, eivätkä pennut engelskaa. Viimeisellä työviikollamme päiväkotiin tuli vielä kaksi uutta opettajaa, jotka eivät puhuneet englantia. (Huvittavaa sinänsä, että joulukuussa minulle ilmoitettiin, että päiväkodissa on 15 lasta ja yksi opettaja. Todellisuudessa lapsia on ollut koko ajan 30-40 ja opettajia 2-5, minut pois luettuna.)

Viimeisen viikon viimeisenä työpäivänäni eli torstaina päätimme Yasminin kanssa pitää "läksiäiset", ja veimme lapset ja opettajat syömään läheiseen ravintolaan. Voin kertoa, että 38 lasta, jotka eivät usein käy ulkona syömässä, pitävät aikamoista mekkalaa mehustellessaan ravintolassa. Läksiäisissä meni aamupäivä, ja vaikka tunnelma oli jokseenkin haikea, oli hauska nähdä 38 iloista virnistäjää, naamat täynnä ketsuppia. Koska suomalainen mies ei itke, hammasta purren hyvästelin lapset ja lähdin hoitamaan pakkaamisia kämpille. Verrattuna viime vuotiseen Msamarian kokemukseen päiväkoti oli henkisesti helpompi paikka olla, ja  kuluneet kymmenen viikkoa olivat oikeastaan todella mukavaa aikaa, ja lapset aivan mahtavia ja aitoja. Toivon, että he muistavat niitäkin päiviä, jolloin aakkoset ja laskut menivät totaalisesti reisilleen mutta kukaan ei saanut selkäänsä.

Reissun päältä kuulumisia tulloo piakkoin, jos korkeammat tahot sen sallivat ja netti pelittää.

L&J

Viimeisiä viedään; Moshi - TJ 5

Ah autuutta, rakkaat ystävät ja kylänmiehet. Rauhallinen sunnuntai Moshissa; 20 hengen tanskalaispoppoo on turvallisen kaukana kapuamassa Kilin rinteitä ylös, linnut laulavat ja vaikka harmonian särkee aidan takana olevasta telttakirkosta kantautuva, aikaisesta aamusta puolille päivin kestävä öykkämöykkä (joku voisi kutsua sitä musiikiksi) ja sen perään karismaattisen saarnaajan paatos, siitäkin voi jo nauttia täysin rinnoin - onhan se sentään viimeinen laatuaan. 

Yksi kantapaikoista: kaakelimesta

Niin, viimeinen. Niin oudolta kuin se tuntuukin, Moshissa vietettävät kokonaiset päivät voimme laskea jo yhden käden sormilla. Reissumme muodollisuudet työharjoittelun merkeissä lähenevät loppuaan, ja vihdoin pääsemme itse asiaan! Moshi on ollut meille mieluisa ja kotoisa paikka elää kuluneet kymmenen viikkoa, mutta katseet ovat jo tulevissa viikoissa tien päällä – ja reissun suunnittelu on vienyt mielet jo uusiin sfääreihin. 

Mombasa-reissun jälkeen olemme yrittäneet elää mahdollisimman pienellä budjetilla – siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Viimeiset päivät Moshissa kun tarkoittavat sitä, että paikan päältä on kerättävä muistoja ja materiaa! Laura käväisi teettämässä itselleen mekon (hinta; reilu 10 €), ja Joonas itselleen puvun (kankaineen n. 25€). Myös kankaita pitää haalia (kotinurkkiin pölyttymään). Ei myöskään sovi unohtaa, että viimeisinä päivinä on käytävä kaikkien ystävien ja puolituttujen kanssa syömässä ja ehdittävä vierailemaan jokaisessa kivassa ravintolassa, käytävä elokuvateatterissa ja vielä torilla ostelemassa mausteita. Samanaikaisesti on rutistettava neljä päivää töissä, otettava selvää tulevista matkustuskohteista ja niihin liittyvistä asioista (esim. kulkuyhteydet), pyykättävä, pakattava ja ennen kaikkea – valmistauduttava henkisesti reissaamiseen. Tekemistä riittää, vaan aikaa ei – joten eipä ruveta ahnehtimaan! 

Laura kävi torstaina ottamassa pikkuletit paikallisessa parturissa. Myös hiusten lyhennys kuului tilaukseen, ja se hoidettiin yhdellä saksien napsautuksella, joten siinä ei turhia aikailtu. Lauantaina marssitiin uima-altaalle, ja ainakin Joonas poltti itsensä kohtalaisen perusteellisesti. 

Keskustorilta

Mausteita keskustorilla

Keittio

Vielä viimeisen kerran sama ruokalista; sunnuntaina riisiä ja kanaa, maanantaina spagettia ja jauhelihaa, tiistaina chapattia ja papuja, keskiviikkona riisiä ja lihaa, torstaina riisiä ja papuja... sitten suunta kohti Dar Es Salaamia ja Zanzibaria, jossa tarkoituksena löhötellä jokunen päivä. 

Moshi TJ 5 – lähtolaskenta alkaa! Työkuulumisia ja viimeisiä käänteitä vielä luvassa ennen perjantaita. BAADAYE!

LJ