Moshi-maratonin puoliväli

Hedelmasalaattia ja joku porsas nenukki kahvissa

Moshissa asumamme aika alkaa olla puolessa välissä; viisi viikkoa on täällä jo eletty ja koettu, mutta onneksi on edessä vielä toiset viitisen viikkoa. Maraton on puolillaan, eikä edes hapota. Päivät kuluvat rutiininomaisesti: puoli yhdeksän maissa aamulla molemmat lähtevät omille tahoilleen töihin, iltapäivällä kahden aikoihin tavataan keskustassa jossakin kahvilassa tai ravintolassa, syödään lounas ja vietetään aikaa keskustassa, sitten illalliselle seitsemäksi asunnolle ja siitä vähitellen nukkumaan. Rutiinit ja työ tuovat elämään järjestystä ja pysyvyyttä. Ne ovat auttaneet asettumaan taloksi Moshiin ja tuntemaan olon kotoisaksi. Paikallisiin ihmisiin on saanut tutustua ja sitä alkaa tuntea kuuluvansa yhteen suureen perheeseen. Arjen vastapainoksi on tietysti hyvä rentoutua ja tehdä irtiottoja. Siihen on onneksi paremmin aikaa viikonloppuisin ja viimeistään sitten näiden tulevien viiden Moshissa vietettyjen viikkojen jälkeen. Kummasti on saanut aikaa kulumaan tuon viimeisen reissukuukautemme suunnittelussa ja etukäteen fiilistelyssä…

Viime viikonlopun rentouduimme Moshissa. Lauantaina aika kului altaalla ja pyöriessä paikallisilla markkinoilla, josta mukaan tarttui muutama vaatekappale muutamalla tuhannella shillingillä eli parilla eurolla. Markkinat olivat kuin suuri kirpputori, sillä suurin osa myytävistä vaatteista on käytettyjä ja lahjoitustavaraa länsimaista - kaikkea aina sukista toppatakkeihin (toppatakkeja Afrikassa??). Joitakin uusia tuotteita oli kuitenkin myös ostettavissa, tietysti kalliimmalla ja valkonaamalle myytäessä vieläkin kalliimmalla. Tuntuu kovin ristiriitaiselta, että lahjoitustavaraa lähetetään tänne ja täällä ne kuitenkin myydään. Onhan se tietysti elinkeino joillekin, mutta kaikkein köyhimmillä ei niitä välttämättä ole varaa ostaa halvasta hinnasta huolimatta. Mieltä lämmittää kuitenkin ajatus ja toive siitä, että eiköhän osa lahjoituksista päädy suoraan niitä tarvitseville – ilmaiseksi.

Moshin luterilainen kirkko

Sunnuntaina suuntasimme keskustan isoon luterilaiseen kirkkoon aamukymmenen jumalanpalvelukseen paatuneita sielujamme virvoittamaan. Olimme paikalla hieman ennen messun alkamista, jolloin kirkko näytti vielä melko tyhjältä. Paikalliseen tyyliin sinne saapui kuitenkin ihmisiä vähitellen lisää tilaisuuden alettua ja loppujen lopuksi kirkko oli lähes täysi. Messu toimitettiin swahiliksi, joten saarnasta tai oikeastaan mistään muustakaan ei ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Messun kulusta ja puheen rytmistä oli tunnistettavissa ainakin Isä meidän -rukous sekä uskontunnustus.Messu oli yllättäen hyvin pitkälti melko samanlainen kuin Suomessa. Ennakko-odotuksien mukaan olisi luullut ja toivonut kuulevansa enemmän musiikkia, etenkin afrikkalaista sellaista sekä värikkäämpää saarnaa. Saarna kuulosti yhtä monotoniselta kuin usein Suomessa, yhtään väheksymättä niiden sisältöä kummassakaan tapauksessa (täkäläisen messun sisältöä tosin on vaikea arvioida mitenkään, kun siitä ei juuri mitään ymmärtänyt). Virsiä säestettiin pelkillä uruilla ja kirkkokuoro lauloi muutaman laulun kolehtia kerätessä.  Tämän yhden kirkkokokemuksen perusteella luterilaisen kirkon afrikkalainen messu Suomessa tuntuu enemmän afrikkalaiselta kuin aito afrikkalainen messu täällä. Mutta varmasti eri kirkkojen ja varsinkin kirkkokuntien välisissä tilaisuuksissa on paljon eroja.Ilahduttavaa oli huomata, että paikalle tultiin useimmiten koko perheen voimin, eli paikalla oli ihmisiä vauvasta vaariin (vrt. keski-ikä suomalaisessa sunnuntaijumalanpalveluksessa).Loppulaulun aikana kuljettiin kulkueena kirkon ulko-ovelle, jossa laulettiin loppuvirsi ja toivotettiin siunaukset siskoille ja veljille ennen koteihin lähtemistä. Kirkossa huomattavaa oli, että matala keski-ikä korreloi suoraan kovempaan puheen sorinaan (ja ääneen muutenkin; vauvan itku yms.), ja muutenkin joka sunnuntaisen ”pakollisen” messutradition vaikutus näkyi ihmisten olemuksissa; osa nukkui, eikä läheskään kaikkia näyttänyt kiinnostavan itse messun sisältö juuri ollenkaan. Jokainen voi sisimmässään pohtia, onko parempi tulla kirkkoon näyttääkseen hyvältä ja häiritsemään ihmisiä, joita asia itsessään kiinnostaa, vai jäädä kotiin.

Viikon varrella Joonas on potenut flunssaa – liekö ilmastointilaitteen aiheuttamaa vai jotakin muuta – aiheuttajalla ei niinkään ole väliä, mutta räkää on syljetty suurin piirtein afrikkalaisen perheen viikossa käyttämän vesimäärän verran. Parempaan suuntaan se on nyt kuitenkin kääntymässä. Torstaina menimme molemmat yhdessä koko päiväksi Lauran harjoittelupaikkaan, jossa Joonas pääsi seuraamaan Lauran työskentelyä sekä tutustumaan pikaisesti sairaalan psykiatrisiin osastoihin. Etenkin psykiatrinen osasto vaikutti mielenkiintoiselta, ja sieltä lupailtiin mahdollisuutta pidempään opintokäyntiin jossain vaiheessa harjoittelua. Saapi nähdä, miten se järjestyy. Eteenpäin mennään päivä kerrallaan ja järjetöntä vauhtia.


Hyvää tulevaa ystävänpäivää kaikille ja synttärionnittelut Mikalle (14.2)! 

Paikalliset pojat palloilee

Laura &Löpe