Heipäheipähei, ja sydämellistä ja jännittävää presidentinvaali-iltaa Suomen kansalle!
Edellisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt jo tovi. Nyt siis kuulumisia koko kuluneen viikon varrelta senkin edestä.
Alkuviikko (maanantai ja tiistai) kului molempien osalta vielä päiväkodissa. Työlupa-asiat alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa järjestymään ja keskiviikkona Laura saikin oman työlupansa. Joonaksen osalta asia on kuitenkin vielä hieman auki, sillä hän sai kyllä jonkinlaisen leiman passiinsa, mutta itse työlupa vielä puuttuu. Päiväkodissa työskentely kuitenkin hoituu ilman lupiakin - jolleivat satu viranomaiset piipahtamaan. Keskiviikkona Laura siis pääsi käymään ensimmäistä kertaa harjoittelupaikassaan sairaalassa. Tosin tämä kerta jäi lyhykäisyydessään pelkkään sairaalan kontaktihenkilön tapaamiseen, sillä 'kiireiden' vuoksi ei ollut mahdollista tavata harjoittelun ohjaajaa tai tehdä mitään muutakaan, mikä olisi vienyt tilannetta eteenpäin. Torstaina siis yritettiin uudestaan. Lauran tukena sairaalalle lähti onneksi myös järjestömme team leader ja eräs toinen organisaation henkilö, meidän kahden kesken tuttavammin Pentti. Sairaalalla odoteltiin ainakin tunti, että päästiin tapaamaan samaista edellisenä päivänä tavattua yhdyshenkilöä. Pitkän odotuksen jälkeen päästiin tapaamaan sairaalaan johtajaa, joka totesi vain Lauran työluvan olevan kunnossa. Sitten tavattiin vielä jokin toinen henkilö, jonka jälkeen Laura sai loppupäivän selvitä ilman saattajien tukea. Hankaluuksia tuottaa välillä kielen ymärtäminen, sillä oman vajavaisen kielitaidon lisäksi paikallisten englannin ääntämys ei ole parasta mahdollista. Tähän asti on kuitenkin pärjätty suhteellisen hyvin ja vältytty suuremmilta värinkäsityksiltä. Päivän päätteeksi sairaalalla oli enää jäljellä orientaatio eli kierros eri rakennuksissa. Sairaalakierros oli erittäin mielenkiintoinen ja sen ohjasi melko hyvää englantia puhuva sairaanhoitaja. Sairaala on suhteellisen iso ja alueella on useita eri rakennuksia, jokainen osasto on periaatteessa omassa rakennuksessaan. Hygieniataso ei todellakaan ole samaa luokkaa mitä Suomessa ja välineet muutenkin ovat alkeellisempia ja niitä on vähemmän. Sairaalalla on yksi ainut ambulanssi, joka kuitenkin näyttää ulkoapäin melko modernilta ja uudelta. Fysioterapeuttia ei ollut mahdollista tavata vielä torstainakaan, sillä hän ei ollut paikalla. Varmaa tietoa ei ollut edes siitä tulisiko hän takaisin seuraavana päivänä vai vasta myöhemmin.
Perjantaina fysioterapeutti oli onneksi tullut paikalle, joten ensimmäinen kunnon työpäivä mahdollistui fysioterapian osastolla. Tällä hetkellä sairaalassa on siis vain yksi fyssari, sillä toinen on lähtenyt jatkamaan opintojaan ja tulee takaisin vasta ensi vuonna. Töitä siis yhdelle terapeutille riittää. Laura pääsi jo heti ensimmäisenä työpäivä tosi toimiin, vaikka oli ajatellut aluksi vain seurata paikallisia työsketelytapoja. Vastaanotto toimii aivan toisella tapaa kuin mihin Suomessa on tottunut. Asiakkaita alkaa tulla jo aamulla odotushuoneeseen. Heillä ei ole varattuna mitään tiettyä aikaa, vaan asiakkaita otetaan sisään sitä mukaan kun tilanne etenee. Välillä asiakkaita on sisällä kaksikin samanaikaisesti, mikä toisaalta tuntuu hassulta, mutta ainakin vaihdot asiakkaiden välillä sujuvat joustavasti. Edessä tulee varmasti olemaan mielenkiintoiset ja työntäyteiset kahdeksan viikkoa. Vaikka fysioterapeutti on rento ja joustava työaikojen suhteen, hän pitää kyllä varmasti huolen siitä että Laura pääsee itsekin toimimaan paljon asiakkaiden kanssa. Mutta hyvä niin.
Päiväkotirintamalta sen sijaan ei kuulu mitään uutta ja ihmeellistä; lapset ovat valloittavia, samat aakkoset raikaavat joka päivä miljoona kertaa, jokunen lapsi itkee päivittäin Big Maman risun viuhutessa iloisesti eri puolille lapsosten käsiä, jalkoja ja takapuolta. Vierestä katsominen tuntuu aina yhtä pahalta. Ei siihen totu koskaan, eikä kai pidäkään? Tai saakaan?
Keskiviikkona huomasimme riemuksemme, että olimme saaneet vieraita meidän idylliin puutarhamökkiimme. Taas. Tällä kertaa kyseessä oli lattioilla ja meidän tavaroidemme seassa iloisesti möngertävät, pienet valkoiset toukat. Vitsaus oli kestoltaan onneksi lyhyt, sillä kerättyämme niitä kymmenittäin pääsimme niistä eroon - ötökkämyrkkyä tuli suihkuteltua kevyesti puoli pulloa pitkin kämppää ja tavaroita. Toivottavasti ei tarvitse kyseisiä pirulaisia enää tällä reissulla tavata.
Ehdimme parin ensimmäisen Moshi-viikon aikana tutustua muutamaan skandinaavityttöön, joista tuli oikeastaan meille hyviä kavereita. Aikaa heidän kanssaan tuli vietettyä jonkin verran kämpillä, ja perjantaina kävimme intialais-italialaisessa ravintolassa yhteisellä illallisella ja lauantaina uima-altaalla sekä fikalla (ruotsalainen termi, joka tarkoittaa iltapäiväkahvia/teetä kakkuineen ja kahvileipineen etc.) kaupungissa. Sunnuntaiaamuna ystävämme lähtivät kuitenkin kohti Masaikyliä ja sieltä edelleen Dar Es Salaamia ja lopulta takaisin Eurooppaan. Muutenkin ihmisten vaihtuvuus on vapaaehtoistalolla vilkasta - jossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Toisaalta, kyllästymisvaaraa ei varmasti ole, mutta jatkuvasti uusiin ihmisiin tutustuminen voi käydä pidemmän päälle kuormittavaksikin.
Nyt on kolme viikkoa reissusta takana - aika menee todella nopeasti. Palaamme asiaan tulevalla viikolla - todennäköisesti kumpikin kirjoittelee oman tekstinsä töiden kulusta ja kokemuksista. Totisesti.
PS. Suomalaista kansallistuntoa kohottava asia tapahtui Shanti Townissa, Moshin porvaristoalueella, matkalla uima-altaalle. Iäkkäämpi paikallisrouva tuli meitä vastaan kantaen banaanikoria päänsä päällä. Yllään hänellä oli perinteinen hameeksi kietaistu kaapu/huivi, ja sen kanssa kauniisti sopiva musta, Children of Bodomin t-paita. Terveiset Laiholle ja kumppaneille, että faneja riittää täälläkin... vai liekö kuitenkin lahjoitustavaraa?
Heippa.
Päiväkotirintamalta sen sijaan ei kuulu mitään uutta ja ihmeellistä; lapset ovat valloittavia, samat aakkoset raikaavat joka päivä miljoona kertaa, jokunen lapsi itkee päivittäin Big Maman risun viuhutessa iloisesti eri puolille lapsosten käsiä, jalkoja ja takapuolta. Vierestä katsominen tuntuu aina yhtä pahalta. Ei siihen totu koskaan, eikä kai pidäkään? Tai saakaan?
Keskiviikkona huomasimme riemuksemme, että olimme saaneet vieraita meidän idylliin puutarhamökkiimme. Taas. Tällä kertaa kyseessä oli lattioilla ja meidän tavaroidemme seassa iloisesti möngertävät, pienet valkoiset toukat. Vitsaus oli kestoltaan onneksi lyhyt, sillä kerättyämme niitä kymmenittäin pääsimme niistä eroon - ötökkämyrkkyä tuli suihkuteltua kevyesti puoli pulloa pitkin kämppää ja tavaroita. Toivottavasti ei tarvitse kyseisiä pirulaisia enää tällä reissulla tavata.
Ehdimme parin ensimmäisen Moshi-viikon aikana tutustua muutamaan skandinaavityttöön, joista tuli oikeastaan meille hyviä kavereita. Aikaa heidän kanssaan tuli vietettyä jonkin verran kämpillä, ja perjantaina kävimme intialais-italialaisessa ravintolassa yhteisellä illallisella ja lauantaina uima-altaalla sekä fikalla (ruotsalainen termi, joka tarkoittaa iltapäiväkahvia/teetä kakkuineen ja kahvileipineen etc.) kaupungissa. Sunnuntaiaamuna ystävämme lähtivät kuitenkin kohti Masaikyliä ja sieltä edelleen Dar Es Salaamia ja lopulta takaisin Eurooppaan. Muutenkin ihmisten vaihtuvuus on vapaaehtoistalolla vilkasta - jossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Toisaalta, kyllästymisvaaraa ei varmasti ole, mutta jatkuvasti uusiin ihmisiin tutustuminen voi käydä pidemmän päälle kuormittavaksikin.
Nyt on kolme viikkoa reissusta takana - aika menee todella nopeasti. Palaamme asiaan tulevalla viikolla - todennäköisesti kumpikin kirjoittelee oman tekstinsä töiden kulusta ja kokemuksista. Totisesti.
PS. Suomalaista kansallistuntoa kohottava asia tapahtui Shanti Townissa, Moshin porvaristoalueella, matkalla uima-altaalle. Iäkkäämpi paikallisrouva tuli meitä vastaan kantaen banaanikoria päänsä päällä. Yllään hänellä oli perinteinen hameeksi kietaistu kaapu/huivi, ja sen kanssa kauniisti sopiva musta, Children of Bodomin t-paita. Terveiset Laiholle ja kumppaneille, että faneja riittää täälläkin... vai liekö kuitenkin lahjoitustavaraa?
Heippa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti