Kansallisvelvoitteita(/-oikeuksia) ja kauniita maisemia

Aika menee järkyttävää vauhtia eteenpäin. Ja vaikka päivistä ei muuten tahdokaan oikein selvillä pysyä, onneksi viikoittain prikulleen sama ruokalista kertoo, että koska illalliseksi oli riisiä, kanaa, pinaattihöystöä ja minibanaaneja, on sunnuntai ja seuraavana aamuna olisi taas mentävä töihin. Viikonlopun aloituksesta hyvä muistineppari on perjantain illallinen; ugalia ja papukastiketta, jolloin mzunguhousessa ei illallisaikaan voi nähdä yhtäkään mzungua – tunnelma on siis harras ja hiljainen ja keittäjillä vapaailta.

Ruokalista on jo ehtinyt toistua kolme ja puoli kertaa, joten kohta olemme olleet jo kuukauden Moshissa. Viime viikolla ehtikin jo tapahtua kaikenlaista. Maanantaina Laura alkoi voida pahoin, ja tiistaina kävimme malariatestissä (joka osoittautui onneksi negatiiviseksi). Molemmat olimme siis tiistain pois töistä, ja vaikka Lauran olo jo tiistai-iltaa kohti kohenikin, hän lepäsi vielä keskiviikon. Torstai ja perjantai menivät rutiininomaisesti töissä, kaupungilla ja kämpillä hengaillessa (huomhoxhox. myös Suomeen skypeteltiin perhe Honkamäelle, sekä herroille Mustoselle ja Huhtaniemelle). Mikäpä parasta, torstaina raskaan työn raatajia odotti miellyttävä yllätys kämpillä; meidän ilmastointilaitteemme oli korjattu! Helpottaa muuten jonkun verran nukkumista, etenkin alkuyöstä.

Lauantaiaamuna lähdimme heti aamiaisen jälkeen kävelemään bussiasemalle, josta sitten Bob Marley-kuvitetulla pikkubussilla Arushaan, tarkemmin Arushan kunniakonsulaattiin, äänestämään. Kunniakonsulaatti hankki meille kyydin bussipysäkiltä itse äänestyspaikalle, jossa suoritettuamme kansallisvelvollisuutemme hörpimme vaalikahvit (ja vieläpä maidolla) ja höpöttelimme paikalle tulleiden muutaman suomalaisen kanssa. Kiertelimme muutaman tunnin Arushan keskustassa syöden lounaan ja katsellen hetken FA Cupia paikallisessa urheilubaarissa. Illalliselle tulimme takaisin Moshiin, ja vielä myöhemmin illalla tapasimme erään paikallisen ystävämme lähikuppilassa.

Sunnuntai oli pyhitetty lepäämiselle, upeille maisemille sekä paikallisille herkuille. Kymmenen aikaan aamulla lähdimmemzunguhouselta taksilla kohti Urun kylää, joka sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä Moshin keskustasta. Tie on erittäin huonokuntoinen ja etenkin loppumatkasta melko jyrkkää nousua, joten automatka kestää vajaan tunnin suuntaansa. Päästyämme Uruun hyppäsimme pois taksista ja lähdimme ”oppaan” kanssa käpöttelemään upeiden maisemien välissä puikkelehtivaa polkua kohti Urun vesiputousta. Virtaava vesi oli – no, jos ei jäistä niin ainakin virkistävää. Lööbailimme putouksen kupeessa parisen tuntia nauttien auringonpaisteesta ja retkilounaasta, jonka ystävämme oli meille järjestänyt. Ainoa miinus oli, että Lauran kamerasta alkoi akku vedellä viimeisiä jo reissun alkuvaiheessa, joten videot tuolta reissulta jäivät valitettavasti saamatta.Löhöttyämme ja syötyämme lähdimme kävelemään takaisin päin, ja pienessä kylän menomestassa saimme maistaa omatekoista banaaniolutta, jota kumpikaan meistä ei varmasti olisi saanut lasillistakaan alas - puhumattakaan kahden litran ämpärillisestä, josta tämä kyseinen herkku tarjoiltiin. Kyseessä on erittäin epämääräisen näköinen, paakkurainen yhdistelmä käynyttä banaanimehua, vettä ja sokeria. Hyi. Banaaniviini oli sen sijaan parempaa. Samaisen baarin pihalla meille esitettiin perinteistä chagga-tanssia, jonka laatuun saattoi vaikuttaa tanssijoiden (ainakin osan) vahva humalatila. Ei mikään silmiä hyväilevä kokemus, mutta toisaalta ei lähestulkoonkaan verrattavissa siihen, mitä lähes jokainen kännisten tanssitaiturien paratiisi Suomessa voi katsojille tarjota. Niin; upeat maisemat, banaaniolut ja –viini, paikallinen tanssi…Ja mitäpä vielä?

Kahvia. Pari kuppia parasta ikinä maistamaani kahvia (tämä on vain Juaneksen hehkutus, Laura kun ei kahvista niin välitä. Tosin hänkin maistoi, ja hampaat irvessä joi oman kupinpohjansa tyhjäksi) lähes hampaattoman, mutta niin sympaattisen papparaisen valmistamana.Kulinaristinen makunautinto, joka kyllä pieksää Juhlamokan ihan mennen tullen. (On kyllä otettava huomioon, että vertailukohteena täällä ei suinkaan ole Juhlamokkaa vaan Africafe-pikakahvimössöä.) Ja oli oikeastaan ihan mielenkiintoista kokea valmistuskin paikalliseen tapaan; ensiksi papujen paahtaminen kattilassa, sitten paahdettujen papujen murjominen hervottomalla puunuijalla ja niiden sekoittaminen kuuman veden kanssa, ja haistaa tuoreen kahvin tuoksu. Vaikka onhan se Moccamasterilla ja valmiilla Pressapuruilla himppusen verran helpompaa.

Meidän puutarhuristamme on alkanut löytyä uusia, veikeitä puolia. Päivisin niin ujo ja hiljainen, nuori rastapää ei juuri puhu eikä pukahda, mutta vietettyään alkuillan poissa kämpiltä hänet saa nauraa räkättämään yhdellä sanalla.Se hymy ei hetkessä häviäkään, ja toisaalta onhan se hyvä että töissäkin voi olla hauskaa. Kaiken lisäksi viimeisten päivien aikana Pajaripaavo, joksi hänet olemme ristinneet, on ruvennut yökastelijaksi. Parina iltana, kello lähempänä kahtatoista, olemme havahtuneet siihen, että Pavetepastelee puutarhaletkunsa kanssa, kastelee nurmikkoa, kasveja ja meidän mökkimme seiniä pihalla. Aamulla, kun olemme lähteneet aamupalalle, sandaalimme ovat lilluneet vesilätäkössä ja nurmikko on lainehtinut vedestä. Sellainen se on, meidän oma Paavomme!

Urun putous

Kahvipapuja

Laura kirjoittelee sairaalasta lähipäivinä.

Kiitos ja kuulemiin.

Kepillä kasvattamista - eroja kasvatuskulttuureissa

Länsimainen, nykyaikainen päiväkotitoiminta perustuu pitkälti individualistisiin, yksilönvapautta korostaviin arvoihin ja niiden pohjalta kasvattamiseen ja toimimiseen. Jokainen lapsi on oma, ainutlaatuinen, erilainen yksilönsä - ja jokaisella on oikeus sitä myös toteuttaa käytännön tasolla. Lapsella on oikeus olla lapsi, ja toisin kuin vuosikymmeniä takaperin, luovuus ja oma-aloitteinen itsensä toteuttaminen on käännetty positiiviseen valoon lapsen kasvaessa omaan identiteettiinsä. Päiväkodilla on tietynlainen moraalikasvatuksellinen vastuu, muttei oikeutta eikä velvollisuutta minkäänsuuntaiseen aatevalistukseen ja absoluuttisten totuuksien paukuttamiseen. Se on paikka, joka kasvattaa lasta toimimaan niin yksilönä, kuin myös osana yhteisöä ja jopa yhteiskuntaa. Länsimaisen päivähoitokulttuurin painopiste on lasten moraali- ja sosiaalikasvatuksessa, eikä edes esikoulussa ole itse aineopetusta kuin melko pieniä pätkiä (ei makiaa mahan täydeltä). Päiväkodin hoitajilla ja lastentarhanopettajilla on toki vastuunsa opettamisessa, mutta länsimaisessa kulttuurissa he ovat enemmänkin ohjaavia kuin määrääviä tekijöitä. Tarkoituksena on kehittää lasten omaa ongelmanratkaisukykyä ja luovuutta, ja käyttää heidän omia vahvuuksiaan itsekasvatuksellisessa prosessissa - ei niinkään kasvattaa tyrkyttämällä ja toitottamalla samoja asioita miljoonaan kertaan. Opetuksen ja kasvatuksen painopiste tulee oikeastaan hyvin esiin virheiden ja niiden kanssa menettelemisen kautta; jos lapsi tekee moraalisesti väärin, esimerkiksi lyö toista lasta tai hoitajaa, varastaa tai muuta vastaavaa, se otetaan vakavasti, siihen puututaan ja pyritään varmistamaan ettei se toistuisi. Jos lapsi taas ei osaa laskea numeroita yhdestä kymmeneen, hoitaja ei siitä hikeenny (tai ei ainakaan pitäisi) vaan yrittää selittää, mikä meni vikaan. Ja sitten yritetään uudestaan(; yksi, kaksi, kolme, kahdeksan, jne...).

Pikkukaiffari, tuon kotio!

Kohta on kolme viikkoa töitä takana moshilaisessa yksityispäiväkodissa. Rutiinit alkavat olla jo tuttua kauraa, mutta en voi väittää, etteikö joka ikinen päivä tulisi mietittyä tiettyjen toimintamuotojen välttämättömyyttä, moraalia ja niiden mahdollista (vai mahdotonta) korrelointia tulosten paranemiseen. Ehkä merkittävin ero täkäläisessä päiväkotikulttuurissa suomalaiseen on hoitajien asema; Suomessa hoitajat toki ovat auktoriteetteja lapsille, kuten muutkin aikuiset, mutta myös leikkivät ja heittäytyvät ikäänkuin lapsen "tasolle" luodakseen tietynlaisen kiintymyssuhteen heihin. Tansanialaisessa päiväkodissa opettaja on auktoriteetti, ei niinkään leikkikaveri, eikä ainakaan se mukava aikuinen, kenet jokainen lapsi haluaa kutsua synttäreilleen. Opettaja on se hemmo, joka tehdessään minkä tahansa käden liikkeen (esimerkiksi taputtaakseen olkapäälle kannustaakseen, mikä on harvinaista) saa lapset suojaamaan päätään käsillään ja menemään kumaraan. Hän on myös se sarvipää, joka ehdollistaa 3-vuotiaan, iloisen, sosiaalisen ja sympaattisen lapsen pelkäämään; pelkäämään epäonnistumista, pelkäämään auktoriteettia, ja ennen kaikkea pelkäämään laitosta, joka jossain määrin on ainoa toivon pilkahdus kehittyvän yhteiskunnan edelleen kehittämiseksi ja ihmisten aseman parantamiseksi. Opetuksen päämäärät suuntautuvat vinksalleen, sillä lapsen ykköstavoite ei suinkaan ole se, että hän haluaisi oppia jotain uutta, vaan se, että hän millä tahansa ilveellä voisi välttää piiskan viuhuamisen pitkin kehoa. Jos koululaitoksen suurin saavutus on se, että sen ansiosta ihminen oppii pelkäämään koulua, opettajaa, epäonnistumista ja häpeämään itseään, voisi kuvitella jonkin asian olevan pikkuriikkisen persiillään priorisoinnissa. Ja tässä huomataan ero länsimaalaiseen päiväkotiin; jos täkäläisessä päiväkodissa joku lyö toista, hänelle kyllä kerrotaan, ettei niin saa tehdä, mutta - taivas varjele, jos 3-vuotias ilkeää laskea väärin numerot yhdestä kymmeneen, turpajuhlat ovat valmiit ja varmasti on hyvä osata laittaa käsiä ristiin ja toivoa, ettei käy pahemmin. Myös eri etnisiin ryhmiin suhtautuminen on hieman alkeellista, ja esimerkiksi kaikki joutuvat osallistumaan tiettyihin uskonnollisiin rituaaleihin omasta uskonnostaan riippumatta. Niin, että pikkiriikkisen persiillään? No, ainakin omaan mielenmaisemaani, kyllä.
Vastapainoksi paikallisen priorisoinnin haukkumiselle on todettava, että toiminnassa esille tuleva yhteisöllisyys on hellyyttävää, ja on hienoa nähdä päiväkotilaiset toisiansa tukevina kollegoina, jotka myötäelävät toinen toistensa kokemukset ja tuntemukset. Huomattavaa myös, että vaikka lapset pelkäävät opetustunteja ja rankaisemista, he nauttivat kyllä opettajien pitämistä leikeistä ja lauluista mielinmäärin.

Lapset ovat mielettömän sympaattisia ja mahtavia, ja siksi heidän kaltoinkohtelunsa pahalta tuntuukin. Heistä huokuu, että he ovat innoissaan vapaaehtoisista. On noteerattavaa, että edelliset vapaaehtoiset ovat jättäneet jälkensä lapsiin. He nimittäin ovat tajunneet, että kannattaa pyytää mzungua neuvomaan ja tarkastamaan tehtäviä. He tietävät, että vaikka vastaukset olisivat kuinka päin prinkkalaa, heitä ei lyödä vaan pyritään korjaamaan virheet yhdessä. Jospa sitä joku lapsi vanhempana muistaisi, että päiväkodissa oli joitain pöljiä hoitajia, jotka saivat asiat jotenkuten järjestykseen ilman piiskaa.

Ope ja lapsoset

Hitaanlaista edistystä

Heipäheipähei, ja sydämellistä ja jännittävää presidentinvaali-iltaa Suomen kansalle!

Edellisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt jo tovi. Nyt siis kuulumisia koko kuluneen viikon varrelta senkin edestä.

Alkuviikko (maanantai ja tiistai) kului molempien osalta vielä päiväkodissa. Työlupa-asiat alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa järjestymään ja keskiviikkona Laura saikin oman työlupansa. Joonaksen osalta asia on kuitenkin vielä hieman auki, sillä hän sai kyllä jonkinlaisen leiman passiinsa, mutta itse työlupa vielä puuttuu. Päiväkodissa työskentely kuitenkin hoituu ilman lupiakin - jolleivat satu viranomaiset piipahtamaan. Keskiviikkona Laura siis pääsi käymään ensimmäistä kertaa harjoittelupaikassaan sairaalassa. Tosin tämä kerta jäi lyhykäisyydessään pelkkään sairaalan kontaktihenkilön tapaamiseen, sillä 'kiireiden' vuoksi ei ollut mahdollista tavata harjoittelun ohjaajaa tai tehdä mitään muutakaan, mikä olisi vienyt tilannetta eteenpäin. Torstaina siis  yritettiin uudestaan. Lauran tukena sairaalalle lähti onneksi myös järjestömme team leader ja eräs toinen organisaation henkilö, meidän kahden kesken tuttavammin Pentti. Sairaalalla odoteltiin ainakin tunti, että päästiin tapaamaan samaista edellisenä päivänä tavattua yhdyshenkilöä. Pitkän odotuksen jälkeen päästiin tapaamaan sairaalaan johtajaa,  joka totesi vain Lauran työluvan olevan kunnossa. Sitten tavattiin vielä jokin toinen henkilö, jonka jälkeen Laura sai loppupäivän selvitä ilman saattajien tukea. Hankaluuksia tuottaa välillä kielen ymärtäminen, sillä oman vajavaisen kielitaidon lisäksi paikallisten englannin ääntämys ei ole parasta mahdollista. Tähän asti on kuitenkin pärjätty suhteellisen hyvin ja vältytty suuremmilta värinkäsityksiltä. Päivän päätteeksi sairaalalla oli enää jäljellä orientaatio eli kierros eri rakennuksissa. Sairaalakierros oli erittäin mielenkiintoinen ja sen ohjasi melko hyvää englantia puhuva sairaanhoitaja. Sairaala on suhteellisen iso ja alueella on useita eri rakennuksia, jokainen osasto on periaatteessa omassa rakennuksessaan. Hygieniataso ei todellakaan ole samaa luokkaa mitä Suomessa ja välineet muutenkin ovat alkeellisempia ja niitä on vähemmän. Sairaalalla on yksi ainut ambulanssi, joka kuitenkin näyttää ulkoapäin melko modernilta ja uudelta. Fysioterapeuttia ei ollut mahdollista tavata vielä torstainakaan, sillä hän ei ollut paikalla. Varmaa tietoa ei ollut edes siitä tulisiko hän takaisin seuraavana päivänä vai vasta myöhemmin.

Perjantaina fysioterapeutti oli onneksi tullut paikalle, joten ensimmäinen kunnon työpäivä mahdollistui fysioterapian osastolla. Tällä hetkellä sairaalassa on siis vain yksi fyssari, sillä toinen on lähtenyt jatkamaan opintojaan ja tulee takaisin vasta ensi vuonna. Töitä siis yhdelle terapeutille riittää. Laura pääsi jo heti ensimmäisenä työpäivä tosi toimiin, vaikka oli ajatellut aluksi vain seurata paikallisia työsketelytapoja. Vastaanotto toimii aivan toisella tapaa kuin mihin Suomessa on tottunut. Asiakkaita alkaa tulla jo aamulla odotushuoneeseen. Heillä ei ole varattuna mitään tiettyä aikaa, vaan asiakkaita otetaan sisään sitä mukaan kun tilanne etenee. Välillä asiakkaita on sisällä kaksikin samanaikaisesti, mikä toisaalta tuntuu hassulta, mutta ainakin vaihdot asiakkaiden välillä sujuvat joustavasti. Edessä tulee varmasti olemaan mielenkiintoiset ja työntäyteiset kahdeksan viikkoa. Vaikka fysioterapeutti on rento ja joustava työaikojen suhteen, hän pitää kyllä varmasti huolen siitä että Laura pääsee itsekin toimimaan paljon asiakkaiden kanssa. Mutta hyvä niin.

Päiväkotirintamalta sen sijaan ei kuulu mitään uutta ja ihmeellistä; lapset ovat valloittavia, samat aakkoset raikaavat joka päivä miljoona kertaa, jokunen lapsi itkee päivittäin Big Maman risun viuhutessa iloisesti eri puolille lapsosten käsiä, jalkoja ja takapuolta. Vierestä katsominen tuntuu aina yhtä pahalta. Ei siihen totu koskaan, eikä kai pidäkään? Tai saakaan?

Keskiviikkona huomasimme riemuksemme, että olimme saaneet vieraita meidän idylliin puutarhamökkiimme. Taas. Tällä kertaa kyseessä oli lattioilla ja meidän tavaroidemme seassa iloisesti möngertävät, pienet valkoiset toukat. Vitsaus oli kestoltaan onneksi lyhyt, sillä kerättyämme niitä kymmenittäin pääsimme niistä eroon - ötökkämyrkkyä tuli suihkuteltua kevyesti puoli pulloa pitkin kämppää ja tavaroita. Toivottavasti ei tarvitse kyseisiä pirulaisia enää tällä reissulla tavata.

Ehdimme parin ensimmäisen Moshi-viikon aikana tutustua muutamaan skandinaavityttöön, joista tuli oikeastaan meille hyviä kavereita. Aikaa heidän kanssaan tuli vietettyä jonkin verran kämpillä, ja perjantaina kävimme intialais-italialaisessa ravintolassa yhteisellä illallisella ja lauantaina uima-altaalla sekä fikalla (ruotsalainen termi, joka tarkoittaa iltapäiväkahvia/teetä kakkuineen ja kahvileipineen etc.) kaupungissa. Sunnuntaiaamuna ystävämme lähtivät kuitenkin kohti Masaikyliä ja sieltä edelleen Dar Es Salaamia ja lopulta takaisin Eurooppaan. Muutenkin ihmisten vaihtuvuus on vapaaehtoistalolla vilkasta - jossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Toisaalta, kyllästymisvaaraa ei varmasti ole, mutta jatkuvasti uusiin ihmisiin tutustuminen voi käydä pidemmän päälle kuormittavaksikin.

Nyt on kolme viikkoa reissusta takana - aika menee todella nopeasti. Palaamme asiaan tulevalla viikolla - todennäköisesti kumpikin kirjoittelee oman tekstinsä töiden kulusta ja kokemuksista. Totisesti.

PS. Suomalaista kansallistuntoa kohottava asia tapahtui Shanti Townissa, Moshin porvaristoalueella, matkalla uima-altaalle. Iäkkäämpi paikallisrouva tuli meitä vastaan kantaen banaanikoria päänsä päällä. Yllään hänellä oli perinteinen hameeksi kietaistu kaapu/huivi, ja sen kanssa kauniisti sopiva musta, Children of Bodomin t-paita. Terveiset Laiholle ja kumppaneille, että faneja riittää täälläkin... vai liekö kuitenkin lahjoitustavaraa?

Heippa.

Viikonlopun tilannekatsaus ja kuvia

Viikonloppu meni mukavasti ja hujauksessa. Emme siis menneetkään rannikolle Dar es Salaamiin, vaan perjantaina vietimme aamupäivän normaalisti päiväkodissa ja sen jälkeen Moshissa lööbaillen ja sompaillen ympäriämpäri. Töissä tuli huomattua, kuinka paljon kielimuuri vaikuttaa yhteisymmärryksen syntymiseen, kun meidän tehtävämme oli auttaa lapsia piirros- ja väritystehtävissä. He eivät puhu englantia muuta kuin ulkoa opetellut fraasit suoraan taululta, emmekä me swahilia sujuvasti, joten selittäminen on äärimmäisen haastavaa. Onneksi opettajat toimivat tulkkeina meidän ja penskojen välillä, niin lopulta tehtävä meni ihan kivasti (ei sillä, ettäkö piirroksista olisi niin kauniita tullut mutta kuitenkin). Laura yritti opettaa lapsille ruutuhyppelyä pihalla, mutta heidän hahmotuskykynsä rajojen suhteen oli melko joustava ja tuloksena vain hyppelyä edestakaisin ruutujen rajoista välittämättä. Lapset tiedostivat, että viikonloppu oli tuloillaan, joten perjantaina he olivat levottomia ja hermostuttavia.

Lauantaiaamuna päätimme lähteä spontaanisti naapurikaupunki Arushaan, joka on lähin suurkaupunki Moshista katsottuna. Matka kesti vajaat pari tuntia suuntaansa (80km öbauttiarallaa) ja maksoi 2500Tsh/turpa, eli hieman reilun euron verran. Hinta yllätti, sillä kyseessä ei kuitenkaan ollut daladala vaan hieman inhimillisempi pikkubussi. Arushassa käytiin vetämässä lounas terassiravintolassa, ja kiertelimme kaupunkia ja yritimme parhaamme mukaan päästä eroon kaikenmaailman itsensä- ja safariensatyrkyttäjistä. Muutaman tunnin kierreltyämme lähdimme samantyylisellä pikkubussilla takaisin Moshiin ja kämpille, sillä olimme lupautuneet osallistua päivälliselle. Arusha vaikutti oikeastaan ihan mukavalta kaupungilta, vaikka käsitys siitä oli hieman ennakkoluuloinen. Sovimme, että menemme paremmalla ajalla takaisin vielä joku viikonloppu - ehtiihän tätä aikaa Moshissa viettää varmaan ihan tarpeeksi muutenkin.
Huomenna alkaa taas arjen rutiini, työt ja niin edelleen. Meidän piti jo alusta alkaen alkaa lenkkeillä aamuisin, mutta mitään muutosta ei sen edistämiseksi ole toistaiseksi tapahtunut. Odotamme mielenkiinnolla, saako Laura alkuviikosta työlupansa niin kuin meille perjantaina lupailtiin. Systeemissä tuntuu kuitenkin olevan aika paljon mätää, joten suhtaudumme asiaan melko skeptisesti. Aika näyttää...

Nyt kun aikaa on, päätimme lisäillä muutamia kuvia reissun varrelta. Olkaatten hyvät! Amen.

Lähtötunnelmissa Heinolassa.

Murkinata Nairobissa; riisiä, kasviksia ja soosia.

Pikkupoikia Nairobin keskuspuistossa, jossa vietimme tovin kera virvokkeiden.

Wildebeest Camp, Nairobi. Taustalla meiän teltta.

Valkonaamat matkalla Keniasta Tansaniaan.

Ensimmäinen Safari bia baridi Jarmon mestassa! Omistettu Aleksille.

Kaiffari maalailee kierrätyskenkiä. (Tehdyt autonrenkaista)

Laura limpparilla kolmenvartinsilmä-Stefanin terassilla.

Meidän pihabaari, Moshin nite.

Jääkahvilla.

Työtä, työttömyyttä ja vankeutta

Rauhaa.

Viime päivät ovat menneet afrikkalaiseen polepole(hitaasti)-tyyliin. Kuten edellisessä blogissa todettiin, töiden piti alkaa tällä viikolla maanantaisen orientaation jälkeen. Oikeastaan se meni kuitenkin niin, että Lauran töistä ja niiden alkamisesta eikä työluvasta ollut tietoakaan - eikä ole vieläkään, mutta menimme molemmat tutustumaan Joonaksen työpaikkaan. Laura tuli siis työttömänä tutustumaan korvike-/ väliaikaistyöpaikkaansa. Kyseessä on alueen ainoa yksityinen päiväkoti ja esikoulu, jossa on noin 30 lasta ja kaksi opettajaa. Ei siis kymmentä-viittätoista lasta ja yhtä opettajaa, mikä oli etukäteen kerrottu kokoonpano. Koska Laura ei vielä pystyisi aloittamaan sairaalassa fysioterapeutin hommia, hän olisi tämän viikon kanssani päiväkodissa. Tai siis, aluksi sanottiin, että ihan vaan pari päivää, mutta todennäköisesti paikalliseen tyyliin ainakin pari viikkoa.

Maanantain tutustuminen päiväkotiin kesti vajaat puoli tuntia, jossa opettaja kertoi hieman paikasta ja sen toiminnasta. Tiistaiaamuna tulimmekin jo töihin kahdeksalta aamulla, kuten olimme edellispäivänä sopineet. Opettaja ja lapset olivat jo luokassa harjoittelemassa aakkosia, numeroita, vuodenaikoja, värejä ja muotoja. Ensivaikutelma antoi ymmärtää, ettemme olisikaan tulleet päiväkotiin vaan lapsiarmeijaan. Paikallinen opetustyyli kun on länkkärin korvaan hieman epälooginen (ja kipeä); lapset oppivat paremmin, mitä kovempaa he huutavat. Ja koska kertaus on opintojen äiti, jokaista aakkosta, numeroa, vuodenaikaa, väriä ja muotoa toistetaan useita kertoja korvia riipivällä kirkumisella, mitä ei kuule pahimmassakaan vuoristoradassa tai lasten urheilutapahtumassa. Ja niin raikaa "A FOR APPLE!!!!!!"  kolmenkymmenen 3-5-vuotiaan leipälävestä. Jos ääntä ei porukasta lähde tarpeeksi, opettaja ei pelkää käyttää Koivuniemen herraa pienenä porkkanana. Myös laululeikkejä harjoitetaan paljon, mutta koska niissäkin avainasiana on korvat räjäyttävä mekkala eikä mikään harmoninen ja syleilevä äänimaisema, ne muistuttavat lähinnä armeijan valalauluharjoituksia.

Päiväkoti on ollut muuten mielenkiintoinen paikka, ja työnsarkaa riittää niin opettamisessa kuin myös emotionaalisella puolella. Yhteisöllisyys on todella iso osa myös päiväkodin mikrokulttuuria, ja se näkyy myös opettajien tavoissa rankaista tai palkita oppilaita. Jos lapsi osaa luetella aakkoset aasta zetaan, koko luokka taputtaa ja lausuu:"well done, well done, keep it up, keep it up, try again another time!", joka siis on kannustushuuto onnistumisesta. Jos hän ei osaa aakkosia, koko luokka pitää samanlaista ääntä kuin Muumilaakson mörkö buuatakseen ja  kaikki esittävät jonkinsortin hirviöitä. Opettaja saattaa nauraa ivallisesti ja läimäyttää kepukalla ahteriin. Opetustyyli kaiken lisäksi on sellainen, että jokainen lapsi yksi kerrallaan menee koko luokan eteen taululle. Jännittäminen ei kiinnosta opettajia, eikä jännittäviä rohkaista, eikä epäonnistumista hyväksytä. Rankaisukeinot ovat yksilön kannalta nöyryyttäviä, ja joku on jo poistunutkin luokan edestä vedet silmissä. Usein rankaiseminen kohdistuu samoihin henkilöihin, koska epäonnistuneita ei niinkään opeteta tekemään oikein, vaan heille opetetaan mitä seuraa tehdessään virheen. Jo päiväkotitasolla näkyy kehitysmainen kahtiajako hyviin ja huonoihin sekä köyhiin ja rikkaisiin. On ollut helposti noteerattavissa, että ne lapset, jotka tulevat surkeista sosio-ekonomisista taustoista (kadulta tms.), saavat erilaista kohtelua päiväkodissa kuin ne, kenellä on keski- tai hyvätuloiset vanhemmat. Epätasa-arvottaminen alkaa siis jo lapsuusasteelta. Se siitä paatoksesta, elämä on.

Ukkelit hajottamassa lukkoa - tai seinää, miten vain.

Meidän pikkuhökkelissämme on ollut muutamia puutteita alusta lähtien; ilmastointi ei toimi, vessassa ei ole valoa eikä vessan ovessa kahvaa, termiitit ovat jyrsineet ovenkarmit, olemme saaneet muutaman kaverin torakoista etc.. Tänään, torstaiaamuna olimme juuri lähdössä aamupalalle ja sieltä päiväkodille, kun saimme kokeilla häkkilinnun elämää; ovemme lukko oli jostain syystä paskana emmekä päässeet mökistä ulos. Joku nokkela lukija ajattelee, että mikseiväthän ne impesillit menneet ikkunoista - olisimme menneetkin, mutta kun niiden sisäpuolella on kalterit. Hetken rävelsimme lukon kanssa sisäpuolelta, kun saimme ulkopuolelle apuvoimia. He yrittivät ensin avaimella avata lukkoa, muttei se auennut. Väki ja työkalut lisääntyivät, ja lopulta ovemme ulkopuolella oli viisi miestä pelastamassa prinsessoja hädästä. Apuvälineinään heillä ei ollut ruuvimeisseleitä, joilla kahvan olisi saanut irti, vaan puutarhasakset, keittiöveitsi, laastauslasta, nuija sekä metalliputki. Lukkoa he eivät saaneet särjettyä, eivätkä edes yrittäneet nostaa ovea saranoiltaan, vaan lopulta saivat oven kammettua irti paukuttaen samalla palan seinää hajalle. Ulos päästyämme mietimme jo, että nukummekohan seuraavan yön ilman ovea, mutta onneksi meille ehdotettiin mökin vaihtoa. Uudessa asumuksessamme ei ole termiittejä ja vessan ovessa on kahva. Vessassa ei ole lamppua emmekä ole ehtineet kokeilla ilmastointia - sen suhteen ollaan aika skeptisiä. Sen lisäksi, että uusi mökkimme on ehkä vähän parempikuntoinen, saimme kuulla ovirytäkän yhteydessä, ettei meillä olekaan tänään töitä, sillä on kansallinen vapaapäivä. Jos lukko olisi toiminut, olisimme menneet turhaan töihin. Hypoteesi: jokaisella rikkinäisellä lukollakin on tarkoituksensa. Töiden sijasta vietimmekin aamupäivän altaalla ja kaupungilla.

Alkuperäinen tarkoitus viikonloppua koskien oli mennä Dariin (samalla äänestämään), mutta koska matkat veisivät kahdeksan tuntia suuntaansa, aikaa perillä jäisi yksi kokonainen päivä. Päätimme, että menemme sinne sitten paremmalla ajalla, vaikka olisi ollut hauska käydä äänestämässä omaa pressasuosikkia ja samalla nähdä käytännössä miten äänestys toimii ulkomailta käsin. Ehkä ensi kerralla. Nyt viikonloppu menee joko Moshissa tai lähimaastossa, ehkäpä Arushassa.

Toivottavasti Larse pääsee ensi viikolla jo oikeisiin hommiin. Sitä odotellessa. PS. Union coffeen pirtelöt ovat jumalaisia herkkuja. Oikein hauskoja hiihtokelejä ja lumipyryjä!

L&J, J&L

Täysikuu meidän ison majoitustalon parvekkeelta.

Taloksi (tai mökiksi) asettumassa

Nairobi ja Wildebeestin campingalue ovat jo taakse jäänyttä elämää, ja tämänhetkinen asuinpaikkamme jo hieman pidempiaikaisempi. Moshissa, Pohjois-Tansaniassa, vietämme seuraavat kymmenen viikkoa ja ripajat päälle. Vaikka pikkubussimatka Nairobista Moshiin kesti noin kahdeksan tuntia, maisemia toljottaessa matka sujui kohtalaisen nopeasti - siitäkin huolimatta, että kahdeksassa tunnissa oli ainoastaan kaksi vessataukoa. Maisemat vaihtuivat kaoottisesta Nairobista perinteisempään Afrikkaan, ja bussin ikkunoista pystyi näkemään Maasai-kyliä, kuivuneita jokia, savannia, vuoristoa sekä sadoittain tiellä ja sen laidoilla poukkoilevia lehmiä, aaseja, koiria ja vuohia. Mitä lähemmäs Moshi tuli, sitä enemmän saattoi nähdä Afrikan korkeimman vuoren, Kilimanjaron kohoavan horisontissa.

Home sweet home.

Moshin keskustaan päästyämme tilasimme taksin kohti tulevaa asumustamme, Mzungu housea (valkoisten talo). Tämä nuoripari sai ensimmäisen oman yhteisen asumuksensa, kun perillä meitä odotti ehkä kymmenen neliön kokoinen, pyöreä, vessa/suihku-yhdistelmän sisältävä puutarhamökki paikallisen vapaaehtoistyöjärjestön pihalla. Olimme molemmat tyytyväisiä, että saimme oman vessan, ja koleran iskiessä ei tarvitse kuin hypätä sängystä suoraan pöntölle. Tämä tulisi olemaan kotimme seuraavat kymmenen viikkoa. Länsimaalaisen, mukavuudenhaluisen mielen täyttää kuitenkin muutama kysymys; miksi ilmastointilaitteemme vuotaa vettä lattialle, miksi vessanovessamme ei ole kahvaa, miksi vesi on poikki ja missä hiivatissa on lähin McDonalds?

Näkymiä kotikonnuilta - Mt. Kilimanjaro & kuolemanpelto

Mäkkäriä ei löytynyt, eikä tarvitsekaan, mutta kävimme jo torstai-iltana maistamassa paikallista ruokaa Jarmon mestassa (Aleksin ja Joonaksen ristimä, viimevuotinen kantapaikka). Uni tuli pitkän päivän jälkeen aikaisin, ja ensimmäinen yö meni moskiittojen ja vuotavan ilmastointilaitteen kanssa taistellessa. Perjantai-aamuna meille oli organisoitu Moshi-kierros, jossa meille näytettiin paikallisia menomestoja, ruokapaikkoja ja muita tarpeellisia palveluita Moshin keskustassa. Ilmeisesti varhaisdementoituvalle Joonakselle myös orientaatiokierros oli tarpeen muistin virkistämiseksi. Päivä meni mukavasti kaupunkia kierrellessä, paikallista elämää tuijotellessa ja syödessä. Kun olimme seitsemän aikaan tulossa majoituspaikkaamme illalliselle, suunnattomaksi riemuksemme ja kiitokseksemme huomasimme, että perjantain illallinen oli viivattu yli ja jouduimme lähtemään takaisin kaupunkiin syömään. Luulimme tilanneemme kanaa ja banaania, mutta loppujen lopuksi saimme syötäväksemme pelkkää grillattua banaania - kaksi kappaletta nassua kohden. Koska nälkä jäi vielä hieman kaivelemaan, kävimme katugrillistä hakemassa Sansibar-pizzaa take awayna. Se osoittautuikin hinta-laatusuhteeltaan mainioksi ilta- tai välipalaksi. Kun pääsimme taksilla takaisin kämpille, ja saimme murkinat popsittua, Laura huomasi ilokseen että olimme saaneet ystäväksemme aivan hervottoman kokoisen torakan. Siitä selvittiin kuitenkin perinteisellä tainnutus-hukutussurmaamisella. Vaikka sievä puutarhamökkimme muistutti aurinkoisen päivän jäljiltä tulista pätsiä, oli taas yritettävä saada unen päästä kiinni. Joonas oli juuri pääsemässä prinsessauniensa ytimeen, kun hän havahtui vierestään kuuluvaan Lauran unissaanmokellukseen. Näyttää siltä, että kohtalolla on näppinsä pelissä tämän reissun yöunien suhteen.

Vesikatkon jatkuessa jo kolmatta päivää päätimme lähteä toiselle puolelle kaupunkia uima-altaalle. Tulisipa lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla; saataisiin palvottua aurinkoa koko aamupäivä ja käristää itsemme junttirajainkkareiksi, mutta toisaalta pääsisimme myös käymään suihkussa, kun se ei kämpillä ollut mahdollista. Molemmat tavoitteet toteutuivat (rasti ruutuun; done). Tämän jälkeen oli tarkoitus skypetellä Suomeen, mutta sähkökatkoksen takia se suunnitelma kosahti kätösiin. Lounaan kävimme kiskomassa pakistanilaisomistuksessa olevassa ravintolassa, jossa oli paikalliseen hintatasoon nähden hieman arvokkaampia ruokia. Tutustuimme myös hieman muihin vapaaehtoisiin, jotka asuvat saman järjestön tiloissa kuin mekin. Tällä hetkellä meitä on yhteensä alle kymmenen, pääosin eurooppalaisia mutta myös muualta, muun muassa Australiasta on porukkaa vapaaehtoishommissa järjestön kautta. Ensi viikolla kokoonpanoon tulee kuitenkin lisäystä, sillä Suomesta tulee joku vapaaehtoinen ja Tanskasta parikymmentä tyttöä - voi sitä mokelluksen määrää...

Nyt on reissun ensimmäinen viikko takana, paljon on tullut nähtyä ja tehtyä, vaikka kyllä kulttuuriin totutellessa vielä tovi menee. Huomenna maanantaina olisi tarkoitus aloittaa työharjoittelut kumpikin omalla tahollaan. Aamupalan jälkeen on vuorossa orientaatio järjestön toimintaan, ja sen jälkeen itse harjoittelupaikkoihin tutustuminen. Jännitystä lisää hieman se, että täällä on kuulema ollut ongelmia työluvan saamisen suhteen, sillä työluvan hinta onkin pompannut yhtäkkiä 150USD:sta viiteensataan dollariin. Paikalliseen tapaan järjestön toimesta meille ei ole asiasta informoitu, mutta olemme kuulleet asiasta multa vapaaehtoisilta. Joka tapauksessa, noin suurta rahasummaa emme ole maksamassa työluvista, sillä me olemme maksaneet sen mikä on käskettykin - järjestö hoitakoon loput. Saa nähdä, miten asia järjestyy, mutta työluvitta työskenteleminen voi olla kohtalokasta sekin. Huomenna varmaan tiedämme asiasta enemmän... Hakuna matata.

Jottei tässä kuumuudessa vahingossakaan pääse laihtumaan, jatkamme jääkahvin ja mansikkapirtelön lipittämistä. Palataan asiaan alkuviikosta!

J & L

PRTSK PRTSK

Tansanian tuholaiset Keniassa

Terveisiä Nairobista. Hetken ankaran pohdinnan ja keskustelun seurauksena totesimme, että lukijoiden mukavuudeksi ja ajan säästämiseksi on mukavampi lyödä kaksi tyhmää päätä (Lauran mukaan vain yksi tyhmä) yhteen ja kirjoittaa tätä blogia yhdessä. Ei tarvitse kenenkään sitten lukea kahta tarinaa siitä, kuinka lentokoneessa edessämme istuvat venäläiset herrasmiehet sikamaisella röhönaurullaan pitivät koko lentokoneen sakkia hereillä ja vaivihkaa varastelivat tarjoiluvaunusta kaljaa. Eikä siitä, kuinka ensin lennosta väsyneinä ja ärtyneinä odotimme ensin reilun tunnin viisumien saamista, ja kun pääsimme vihdoin taksilla camping-alueelle, vastassa meitä oli kyllä ihan mukava, kahden hengen teltta - ainoana ongelmana, että se oli sijattu yhdelle hengelle. Toisaalta yhdessä kirjoittamalla teksteihin saa lisättyä joitain juttuja, mitä toinen ei välttämättä muistaisi kirjoittaa. Hyvä näin!

Nairobiin olemme siis päässeet hyvin perille, rinkat mukaan lukien, ja majoitumme Nairobin keskustasta kolme kilometriä sijaitsevalla camping-alueella, Jonesille tuttu jo viime vuodesta. Ensimmäinen yö teltassa oli aika syvältä; juuri, kun ennen viittä oli saamassa unenpäästä kiinni, alkoivat huutaa ensin imaamit ja sitten linnut. Lauralla eivät korvatulpat meinanneet pysyä, eikä nukkumista helpota yhtään vieressä maata röhnöttävä, (muka) äänekäs ukonrötkäle. Seuraavaksi yöksi saimme onneksi jo toisenkin patjan.

Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä Nairobin keskustaa ja sen laitamia, sekä paikalliseen, matelevaan ja organisoimattomaan elämäntyyliin totutellessa. Liikenne oli aivan yhtä kaoottista kuin viimekin vuonna, ja ainakin Laura oli ja on edelleen siitä jonkin asteen kulttuurishokissa. Shokeeraavaa oli myös se, kun näimme kenialaisen pika-/kestävyysjuoksijan/ammattivarkaan tosi toimissa erään kauppakeskuksen kohdalla. Suhaus kävi vaan, kun kaveri juoksi kauppakeskuksen ovista keskelle Nairobin kaoottista liikennettä toisen, ilmeisesti varastetun tavaran edellisen omistajan juostessa vähintään yhtä lujaa perässä. Muuten on kyllä ollut turvallinen olo, niin itsemme kuin tavaroidemme suhteen. Kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa (sukumawikia riisillä ja ranskalaisia ja kanaa), sekä ikäänkuin traditioon kuuluen maata löllöttelimme Nairobin keskuspuistossa puiden alla juoden paikallista inkiväärilimpparia. Puistossa oli myös jonkinsortin lastenkarnevaalit, ja puisto oli lapsiperheiden lisäksi täynnä kameleita, hevosia, roskia, polkuautoja, ilmapalloja sekä evankelista, jonka herätyshuudot kaikuivat varmasti kaikille puistossa olijoille. Käveltyä tuli enemmän kuin normaalisti puolessa vuodessa, kun Joonas "matkaopas" Hakalan kerrassaan säkenöivän suuntavaiston avulla kävelymatka keskustasta takaisin kämpille öbauttiarallaa tuplaantui. Illalla molemmat olivat sen verran poikki, että uni tuli suihkun jälkeen jo kahdeksan maissa.

Toinen päivä seurasi pitkälti ensimmäisen kaavaa, mutta tänään saimme Nairobin keskustassa kokea sen, mitä on olla turisti; jokainen tyrkyttää omia safareitaan, turisti-infojaan, ravintoloitaan, yms.. Muutama kaiffari lähti meidän messiin Masai-markkinoille, yrittäen saada meidät ostamaan noin omakotitalon arvon edestä turistitilpehööriä. Laura osti laukun, jonka hinnasta saikin kamppailla hyvän tovin. Sattuipa neniemme eteen myös mielenkiintoinen, jokseenkin inhottava välikohtaus, jota seurasimme ravintolan parvekkeelta. Ilmeisesti mielenterveydellisistä, mutta myös fyysisistä rajoitteista kärsivä nuorukainen päätti heittää vähän hiekkaa erään liikkeen ovesta sisään (emme tiedä, oliko aiemmin tapahtunut jotain, mutta tämä oli ensimmäinen asia jonka me näimme). Sen jälkeen alkoi hulabaloo, missä poika kaadettiin poliisin toimesta katuun, jossa ensin poliisi, sitten liikkeen omistaja ja vielä kolmas osapuoli kävivät vuoronperään potkimassa poikaa pitkin kehoa. Tämä sai itkettyä itsensä irti tilanteesta, mutta pikkuriikkisen provosoivasti sylkäisi poliisia naamalle. Tästä lähti uusi takaa-ajo, jonka lopputulosta emme nähneet. Tilanne herätti molemmissa aika vahvoja tuntemuksia, sillä eihän sitä ole länsimaalaisnuoriso tottunut siihen, että poliisi potkii mielenterveysongelmaisia keskellä katua ja päivää.

Tänään päätimme, että olemme vielä huomisen Nairobissa ja torstai-aamuna lähdemme bussilla kohti Tansaniaa. Kiberan slummi jää levottomuuksien takia kiertämättä, joten Nairobin toinen puoli kaiken keskustassa näyttäytyvän vaurauden rinnalla jää tällä kertaa näkemättä. Keskiviikkopäivänä olisi tarkoitus ottaa lungisti ja suunnitella tulevaa nauttien samalla camping-alueen upeasta puutarhasta ja auringon lämmöstä, joten seuraavat terveiset ehditään kiireiltämme juuri ja juuri kirjoitella vasta Tansanian puolelta loppuviikosta.

Toivottavasti Suomessa on hyvät hiihtokelit.

Juanes ja Laula tai Raura (paikallisilla on hieman vaikeuksia Lauran nimen ääntämyksessä)