Zanzibar

Zanzibar. Freddy Mercuryn syntymäpaikka, merkittävä orja- ja tavarantreidauskeskus, mausteiden luvattu maa... mitä vielä? Kenties yksi Afrikan suosituimmista turistirysistä. Ja paljon muuta; saari, jolla afrikkalainen, arabialainen, intialainen ja eurooppalainen kulttuuri kohtaavat. 

Saaren keskiosissa ja pienemmissä kalastajakylissä voi todellakin havaita, millaista on itä-afrikkalainen elämänmeno. Muutaman kymmenen kilometrin päässä, saaren pohjoisosassa voisit hyvinkin kuvitella olevasi Gran Canarian Puerto Ricossa - ainoina eroavaisuuksina, että vesi on kirkkaampaa, hiekka valkoista ja joka toinen sekunti sinulle tyrkytetään afrikkalaistyylisiä maalauksia, koruja tai puuveistoksia. Stone Town, saaren pääkaupunki ja kaupustelijain keskus, taas on aivan oma lukunsa; kävellessäsi kapeita kujia väistellen skoottereita, polkupyöriä ja kissoja ja katsellen samalla upeaa, vanhaa arkkitehtuuria tunnelma on kuin jossain etelä-eurooppalaisessa vanhassa kaupungissa - ja etenkin joidenkin rakennusten pelkistetty, valko-sininen väritys tuo väistämättä mieleen jotain kreikkalaista. Ravintoloita on kaikkea eurooppalaisen ja arabialaisen välillä. Pikkukujat ovat upeita, joskin miltei totaalisesti lentoyhtiöiden toimistojen, turistikojujen ja nettikahviloiden mainoskylteillä raiskattuja. Stone Townissa on myös useampi moskeija ja jokunen kirkko, joista merkittävin anglikaaninen kirkko, joka on toiminut tärkeänä orjienmyyntikeskuksena. Jossain päin saarta voit nähdä arabisulttaanien vaimoilleen rakennuttamia kylpylöitä, maustekierroksia, valkoisia hiekkarantoja ja paljon muuta, joten kulttuuri-, ruoka-, ja loikoilukulinaristille saari on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka, ja sekä historia että luonto tarjoavat oman säväyksensä saaren tutkimiseen. Sen lisäksi, että kulttuuri on tyystin erilainen kuin kivenheiton päässä Dar Es Salaamissa, myös hintataso on tuplattu juuri passeliksi valkoisille turistiporukoille - joita, herra paratkoon, saarella kyllä riittää. Onneksemme meidän reissumme ajoittui juuri matalan sesongin alkupätkälle, joten joka paikassa mahtui vielä kääntymäänkin. Voi kuitenkin sanoa, että mihin tahansa pään käänsikin, aina silmiin sattui turisti jos toinenkin.

Yöruokatorin herkkuja

Viime perjantaina jätimme Moshin haikein mielin ja suuntasimme kohti rannikkoa, ja epävirallista pääkaupunkia Dar Es Salaamia (rauhan satama), jossa yövyimme ja lähdimme seuraavana aamuna puoli kymmenen lautalla Zanzibaria kohti. Lauttamatka kesti parisen tuntia, mutta meni mukavasti loikoillessa etukannella hedelmälaatikkojen seassa. Perille päästiin, ja satamamuodollisuuksien jälkeen lähdimme metsästämään hotellia, ja päädyimme Pyramid-hotelliin aivan Stone Townin keskustan liepeille. Hiemanhan sisällä haiskahti homeelta, naapurissa oli moskeija, ja hinta oli tuplasti enemmän kuin hotellissamme Darissa, mutta päätimme jäädä siihen. Iltapäivän pyörimme Stone Townin kujilla, ihmettelimme paikallista menoa ja etsimme itsellemme syötävää. Hotellin kattoterassilla meille tarjoiltiin paikallista mausteista teetä, josta tulikin meidän molempien ehdoton teesuosikki! Iltasella suuntasimme katsomaan kun aurinko laskee Intian valtamereen ja nauttimaan meriherkkuja Forodhani Gardenin night street food marketille. Puisto oli täynnä ihmisiä sekä toinen toistaan houkuttelevampia pöytiä, joista oli mahdollista ostaa erilaisia grilliruokia: meriherkkuja, lihaa, kanaa, kasviksia, pizzaa, leipää jne. Ravintoloihin verrattuna hinta-laatusuhde oli kohdillaan paikalliseen hintatasoon nähden. Kyseisellä iltaruokamarketilla tulikin sitten poikettua lähes joka ilta haukkaamassa jotakin.

Sunnuntaina aamulla suuntasimme opastetulle maustesafarille. Kierroksella pääsimme tutustumaan moniin eri mausteisiin ja kasveihin katselun, haistelun ja maistelun muodossa. Tutuksi tulivat mm. sitruunaruoho, inkivääri, kaneli, neilikka, vanilja, muskottipähkinä, mustapippuri, kahvi- ja kaakaopavut, kookospähkinä, ananas, jack fruit, avocado ja carambola. Kierroksen jälkeen oli myös mahdollista ostaa maustefarmin antimia. Farmilta suuntasimme kohti Mangapwania jossa pääsimme tutustumaan luolaan, jossa aikoinaan on piiloteltu orjia öisin sekä uimaan Mangapwani beachille. Loppupäivä kului lokoisasti Stone Townissa kierrellessä ja paikkoja katsastellessa.

Elämää pinnan alla

Aloitimme uuden viikon ottamalla päämääräksemme saaren pohjoisosan rannat. Puolentoista tunnin ajomatkan ja kahden kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme perille. Maisemassa sielu lepäsi: valkoista hiekkaa, turkoosia vettä sekä rannanpätkä jolla ei ollut liikaa turisteja. Mukavan viileässä rantavedessä oli mukava köllötellä, käydä välillä nauttimassa kalaruokia ja kylmiä juomia ja jatkaa taas auringossa nahan kärventämistä. Kiitimme onneamme, että emme olleet rannalla sesonkiaikaan, vaan saimme suhteellisen rauhassa köllötellä rannanpätkällämme. Ravintolassa hinnatkin oli laskettu low-seasonin mukaisiksi, tosin Lauran kalasalaatissa ei ollut mitään vihreää, eikä Joonaksen mustekalakastikkeessa kastiketta. Et silviisiin. Selvisimme kuitenkin takaisin Stone Towniin ja hotellille, joskin matka kesti hieman kauemmin kun kesken matkan bussista hajosi vaihteet, ja piti körötellä kahdella pienimmällä vaihteella kaupunkiin. Jjep, T I A (= This Is Africa)! Illalla kävimme syömässä romanttisella paikalla olevassa Mercury's:ssa, ja olihan vaan älyttömän hyvät ruuat (tortilloja ja mustekala-kalmari-kala-etc.pizzaa). Laura sai tarjoilijalta kukkarannekkeen, ja Joonas terassin alapuolella rannalla pelaavilta nuorilta kolleilta jalkapallon naamaansa. Semmosta karmaa tällä kertaa.

Tiistaina suuntasimme reissumme suurimpaan pettymykseen, eli Prizon Islandille (Changuu). Retken järjestäjä Abdullah tuli hakemaan meitä yhdeksältä hotellilta, josta suuntasimme kaupan kautta rannalle valitsemaan snorklausvälineitä, ja siitä veneelle. Puuveneellä kesti puolisen tuntia päästä saarelle. Prizon Island on tunnettu isoista kilpikonnistaan, ja koska olimme kuulleet siitä paljon kehuja, ajattelimme sen olevan kokemuksen arvoinen. No, kilpikonnathan olivat suljettuina aitaukseen jossa ne sitten elelivät ahtaasti monien kohtalotoveriensa kanssa, turistien pällisteltävinä. Oli toki mukava nähdä kyseisiä elukoita, mutta lähinnä niitä kävi sääliksi. Alussa saimme katsella rauhassa, mutta hetki meidän saapumisemme jälkeen ehkä 30 valkonaamaa pamahti kameroineen paikalle, ja ottivat melkein jokaisen kilpikonnan kanssa mitä hirveämpiä yhteisposeerauksia, taputtelivat ja härnäsivät minkä ehtivät. Lähdimme liukkaasti kohti saaren toista nähtävyyttä, vanhaa vankilaa. Se osoittautui vähintääkin yhtä pahaksi pettymykseksi, sillä vankila oli lähes joka nurkkaa myöten entisöity ja maalattu uudelleen, jotta sen sisällä olevat baari, ravintola ja länkkärivessat näyttäisivät mahdollisimman houkuttelevilta. Vankilakierroksemme ei kestänyt kovinkaan kauaa, vaan päätimme lähteä snorklaamaan läheiselle riutalle. Snorklausreissu pelasti koko aamupäivän, ja turkoosissa vedessä korallien seassa uivat värikkäät kalat saivat ajatuksen pois kilpikonnaraukoista. Lauralla oli mukana vedenalaiseen kuvaukseen tarkoitettu kamerapussi, joten kameralla tuli leikittyä aika lailla. Snorklailimme hyvän tovin, ja kun keuhkot alkoivat olla täynnä suolavettä, päätimme lähteä takaisin kaupunkiin. Kävimme vielä teeostoksilla sekä maustekahvilla ja kakulla paikallisessa rantakahvilassa. Illalla menimme vielä viimeistä kertaa Forodhani gardeniin nauttimaan mustekalasta, katkaravuista ja muista meren antimista, jonka jälkeen olikin jo pakkaamisen ja yöunien vuoro. 

Kaneli

Sitä itteensä

Kilpikonnan rauhallinen aamu

Tänään, keskiviikkona tulimme lautalla Dar Es Salaamiin, kävimme hieman vielä mausteostoksilla ja kalamarketilla sekä varaamassa liput torstaiaamuiseen bussiin kohti Mbeyaa. Lähtö Darista on kuudelta, ja matka kestää kaksitoista tuntia, joten pitkä ja hikinen torstai on tulossa. Perjantaina onkin tarkoitus vaihtaa Malawin puolelle, jossa vierailla noin viikon verran. 

JL

Duunihommeleita

Naiset ensin, eli kuulumisia sairaalasta Lauralta:

Reilu kahdeksan viikkoa sairaalassa hujahti melkoista vauhtia - juuri kun pääsi kunnolla työn makuun ja tunsi olonsa kotoisaksi olikin jo sanottava heipat ja jatkettava matkaa eteepäin. Fysioterapian harjoittelu Moshissa oli todellakin kaikinpuolin antoisa ja opettavainen.

Päivät sairaalalla kuluivat vaihtelevaan tahtiin. Joskus asiakkaita kävi päivässä muutama, jolloin oli aikaa myös kiireettömälle kahvi-/teehetkelle ja saatettiin laittaa ovet kiinni ja lähteä kotiin puolenpäivän aikoihin. Toisina päivinä taas porukkaa oli pitkäksi jonoksi asti ja penkitkin loppuivat odotusaulasta kesken. Niinä päivinä paiskittiinkin sitten töitä oikein urakalla. Keskimäärin voisi sanoa vastaanotolla käyneen noin 15 asiakasta päivässsä ja lisäksi hoidettavia potilaita vuodeosastolla. Tämä on melkoinen määrä  yhdelle fysioterapeutille, jolta pitäisi aikaa riittää vielä opikelijankin ohjaamiseen. Fysioterapeutti olikin usein mielissään ja kiitollinen siitä, että olin helpottamassa hänen työtaakkaansa. Toisinaan tuntuikin siltä, että olisin ollut täysipäiväisenä töissä siellä - vastuuta oli paljon ja usein otin asiakkaita vastaan itsenäisesti.

Suuri asiakasmäärä yhdelle fysioterapeutille tarkoittaa todellakin nopeaa työtahtia. Asiakkaan tutkimus ja johtopäätösten tekeminen tuntui fysioterapeutilta käyvän hyvinkin sukkelasti. Tämä tuntui välillä hyvin ristiriitaiselta, kun koulussa on aina painotettu johtopäätöksien tekemisessä tarkkaa tutkimusta ja erotusdiagnostiikkaa. Kirjaaminenkin hoitui samaan tyyliin lyhyesti ja ytimekkäästi (ja tietysti käsin). Eipä siinä auttanut oikein kun sopeutua nopeaan työtahtiin, ettei tarvinut iltaan asti töissä ahertaa.

Vaikka töitä ja asiakkaita riitti, oli fysioterapeutilla kummasti aikaa autokoulun suorittamiselle - työajalla. Työtunteja kun ei mitenkään seurata niin sopiihan siinä vaikka sitten kouluun mennä. Tämä tarkoitti muutaman viikon ajan sitä, että aamuisin ft tuli paikalle ajotuntien takia myöhemmin, kun minä puolestani aloittelin itsenäisesti päivää fysioterapiaosastolla tuttujen englantia puhuvien asiakkaiden kanssa. Eipä tämä tuottanut suurempia ongelmia. Tosin joitakian asiakkaita kohtaan myötätunnot aamuisin tuntien odottelujen takia.
Kahdeksan viikon aikana ehti nähdä monenmoista ja tavata jos jonkinlaista asiakasta. Suuren populaation ja erilaisten olosuhteiden johdosta harjoittelun aikana pääsi (joutui) myös kohtaamaan harvinaisempia tapauksia, mihin Suomessa on harvinaisempaa törmätä. Tietämättömyys, hoitamattamuus sekä puutteelliset välineet ja olosuhteet ovat syitä mitkä johtavat täällä kytännössä täysin turhiin ja ennaltaehkäistäviin tilanteisiin, kuten raskauden ja synnytyksen aikana aiheutuviin komplikaatioihin. Aina vanhemmat eivät myöskään ymmärrä tai tiedä, että heidän lastansa vaivaa jokin ja siksi heitä ei tuoda riittävän ajoissa hoitoon.

Pitkä harjoitteluaika mahdollisti myös joidenkin asiakkaiden kuntoutusprosessin edistymisen seuraamisen. Hyviä tuloksia olikin nähtävissä ja muutaman asiakkaan töihinpalaamistakin sai olla mukana todistamassa. Asiakkaiden kanssa syntyi läheisiä suhteita ja he osottivat aidosti kiitollisuuttaan saamastaan avusta. Asiakkailta suoraan saama palaute, etenkin positiivinen sellainen on parasta laatuaan.

Fysioterapiaan tuleminen on osalle asiakkaista ilmaista (kuten lapset ja iäkkäät), mutta muut maksavat siitä n. 1€ suuruisen käyntimaksun. Osalle tämäkin on iso raha ja syy olla pääsemättä avun pariin. Suomessa apuvälinepalvelu ja niiden lainaus on kansalaisille ilmaista, täällä ei. Harjoittelusairaalassani apuvälineitä ei ole laisinkaan tarjolla. Kaupungin muista sairaaloista on saatavilla joitakin apuvälineitä, mutta asiakkaiden on kuitenkin kustannettava ne itse. Tämä viimeistään poistaa monen vähävaraisemman mahdollisuudet tarvittavaan apuun.

Työskentelyä siivitti myös omat paikalliset ongelmansa, kuten päivittäiset sähkökatkot. Tämän vuoksi esimerkiksi sähköhoidot ym. eivät ole parhaimmasta päästä toteuttaa, eikä siihen olisi ollut edes välineitäkään. Sähkökatkojen aikaan ei ollut esimerkiksi mahdollista ottaa röntgenkuvia ja näin sattuessa oli tultava seuraavana päivänä koittamaan onneansa uudestaan.

Vaikka välillä paikalliset tavat ja tottumuksen ihmetyttivät ja närkästyttivätkin niin paljon oppi uutta niin itsestä kuin muista ihmisistä sekä fysioterapeutin ammatistakin. Niillä eväillä ja uusilla kokemuksilla on hyvä jatkaa eteenpäin.

Päiväkotirintamalla viimeisetkin viikot kuluivat todellakin rutiinilla, vaikka muutamia muutoksiakin matkaan mahtui. Muutama viikko sitten eräs opettajista ei tullutkaan enää töihin, ja aluksi minulle selitettiin että hänellä oli perheongelmia, jotka hän haluaa selvittää ennen töihinpaluutaan. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että hän oli saanut uuden työpaikan jostain muualta. Sen lisäksi, että henkilökunnan hätävalhe ihmetytti, tilanteen teki äärimmäisen mielenkiintoiseksi se, että lähtenyt opettaja oli heistä ainoa joka puhui swahilin lisäksi myös englantia. Eipä auttanut kuin yrittää molottaa swahilia niin paljon kuin taitoa riitti - eli ei hurraamista. Seuraavalla viikolla saimme uuden opettajan, joka yllätti positiivisesti olemalla ainoa, joka ei ratkaissut ongelmia Koivuniemen herran avulla. Oma työnkuvani muuttui kouluavustajan tapaisesta opettajaksi, ja sain jopa oman ryhmän, jonka kanssa muutimme omaan luokkahuoneeseen erilleen muista lapsista. Ryhmä, jota "opetin", koostui päiväkodin vanhimmista, 4-5-vuotiaista naperoista. Omassa luokassa oli mukava olla ja opettaa, sillä nyt minulla oli mahdollisuus olla opettaja luokassa, jossa kukaan ei saanut selkäänsä (paitsi joskus, kun lapset riitelivät ja joku heistä riensi hakemaan big maman - josta lisää seuraavassa kappaleessa, paikalle). Toisaalta, oma auktoriteettini oli varsinkin alussa koetuksella, koska lapset tiesivät etten löisi vaikka he tekisivät mitä. Loppua kohden asenteet muuttuivat kuitenkin parempaan päin. Opettajan homma minua huvitti; niin idioottimaiselta ja ironiselta kuin se tuntuikin, tehtävänäni oli opettaa heille myös heidän omaa äidinkieltään swahilia. Kieltä, jota itse puhuin juuri sen verran, että osasin tilata aterian ravintolassa tai kysyä jonkin tavaran hintaa sekä tietenkin muutamia pakollisia kakkapissaosaston juttuja - joita ei niitäkään päiväkodissa liikaa viitsinyt viljellä. Tuntui todella typerältä, mutta onneksi oikeat opettajat kävivät välillä hieman jelppimässä.

Muutamia viikkoja sitten sain tietää, että päiväkoti on samassa rakennuksessa kuin paikallinen kristillinen herätysliike. Päiväkoti maksaa vuokraa tontin omistajalle, joka on seurakunnan aktiivijäsen mutta toimii myös ilmeisesti vapaaehtoisopettajana päiväkodissa. Minulle kyseinen rouva oli Big Mama, mutta käsittääkseni hänen nimensä on Happyness. Sen lisäksi, että keppi viuhuu melko tiuhaan tahtiin tämän tuhdin tädin kätösistä pitkin lasten selkää ja koipia, hänelle on myös suotu maanpäällisen tuomitsijan lahjat. Useana perjantaina hän on kysynyt lapsikatraalta, ketkä lapsista menevät sunnuntaina (kristittyjen) kirkkoon. Vastaukset on annettu viittaamalla. Ne, jotka ovat muslimeita tai eivät käy kirkossa, saivat erillisen informaation siitä, että kuolemanjälkeinen tyyssija ei sitten ole siellä pilvien reunalla. Jottei yhdenkään lapsen tarvitsisi elää epätietoisena horisontissa häämöttävästä määränpäästään, kategoriointi taivas-helvettiakselilla suoritettiin osoittamalla ja nimeämällä kukin lapsi erikseen. Kyllähän sen ymmärtää, että tansanialaisilla ei eliniänennuste ole hirveän korkea, mutta ehkä kolmevuotiaiden olisi hyvä oppia leikkimään ja vaikkapa lukemaan ennen kiirastulikertomuksia. No, mene ja tiedä... Muutenkin uskonnon(kin)vapaus on melko rajoitettua, ja muslimilapset - siinä missä muutkin, laulavat kristillisiä kiitoslauluja. Niin, siis laulavat, tai itkevät ja laulavat.
Sydämeni pohjasta toivon, että kyseinen täti löytää itselleen esimerkiksi kokopäiväistä työtä pastorina. Sen lisäksi että hänen opetus- ja rangaistusmenetelmänsä ovat kyseenalaiset, myös esikoulun matematiikan tunnit ovat tainneet jäädä väliin, sillä tehtäviä tarkastaessaan tai opettaessaan helpotkin ynnäykset menevät usein päin prinkkalaa. Huonolla laskupäällä varustettu hyvä paimen kaitsee koko karitsalauman jorpakkoon, ja mikä loogisinta - kun oppilaat sitten kuuntelevat opettajansa neuvoja ja laskevat väärin, he saavat kepistä.

Kahdeksi viimeiseksi viikoksi työtaakkani puolittui, kun päiväkotiin tuli brittiläinen vapaaehtoinen Yasmin. Hänen kanssaan jaoimme isojen lasten ryhmän, mikä lisäsi sekä panosta jokaista erillistä lasta kohden, mutta myös oppituntien järjestelyä ja tehtävien tarkistamisia. Toisaalta Yasminin tulo aiheutti sen, että jouduin toimimaan tulkkina hänen ja lapsien kommunikoidessa keskenään, sillä hän ei juuri swahilia puhunut, eivätkä pennut engelskaa. Viimeisellä työviikollamme päiväkotiin tuli vielä kaksi uutta opettajaa, jotka eivät puhuneet englantia. (Huvittavaa sinänsä, että joulukuussa minulle ilmoitettiin, että päiväkodissa on 15 lasta ja yksi opettaja. Todellisuudessa lapsia on ollut koko ajan 30-40 ja opettajia 2-5, minut pois luettuna.)

Viimeisen viikon viimeisenä työpäivänäni eli torstaina päätimme Yasminin kanssa pitää "läksiäiset", ja veimme lapset ja opettajat syömään läheiseen ravintolaan. Voin kertoa, että 38 lasta, jotka eivät usein käy ulkona syömässä, pitävät aikamoista mekkalaa mehustellessaan ravintolassa. Läksiäisissä meni aamupäivä, ja vaikka tunnelma oli jokseenkin haikea, oli hauska nähdä 38 iloista virnistäjää, naamat täynnä ketsuppia. Koska suomalainen mies ei itke, hammasta purren hyvästelin lapset ja lähdin hoitamaan pakkaamisia kämpille. Verrattuna viime vuotiseen Msamarian kokemukseen päiväkoti oli henkisesti helpompi paikka olla, ja  kuluneet kymmenen viikkoa olivat oikeastaan todella mukavaa aikaa, ja lapset aivan mahtavia ja aitoja. Toivon, että he muistavat niitäkin päiviä, jolloin aakkoset ja laskut menivät totaalisesti reisilleen mutta kukaan ei saanut selkäänsä.

Reissun päältä kuulumisia tulloo piakkoin, jos korkeammat tahot sen sallivat ja netti pelittää.

L&J

Viimeisiä viedään; Moshi - TJ 5

Ah autuutta, rakkaat ystävät ja kylänmiehet. Rauhallinen sunnuntai Moshissa; 20 hengen tanskalaispoppoo on turvallisen kaukana kapuamassa Kilin rinteitä ylös, linnut laulavat ja vaikka harmonian särkee aidan takana olevasta telttakirkosta kantautuva, aikaisesta aamusta puolille päivin kestävä öykkämöykkä (joku voisi kutsua sitä musiikiksi) ja sen perään karismaattisen saarnaajan paatos, siitäkin voi jo nauttia täysin rinnoin - onhan se sentään viimeinen laatuaan. 

Yksi kantapaikoista: kaakelimesta

Niin, viimeinen. Niin oudolta kuin se tuntuukin, Moshissa vietettävät kokonaiset päivät voimme laskea jo yhden käden sormilla. Reissumme muodollisuudet työharjoittelun merkeissä lähenevät loppuaan, ja vihdoin pääsemme itse asiaan! Moshi on ollut meille mieluisa ja kotoisa paikka elää kuluneet kymmenen viikkoa, mutta katseet ovat jo tulevissa viikoissa tien päällä – ja reissun suunnittelu on vienyt mielet jo uusiin sfääreihin. 

Mombasa-reissun jälkeen olemme yrittäneet elää mahdollisimman pienellä budjetilla – siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Viimeiset päivät Moshissa kun tarkoittavat sitä, että paikan päältä on kerättävä muistoja ja materiaa! Laura käväisi teettämässä itselleen mekon (hinta; reilu 10 €), ja Joonas itselleen puvun (kankaineen n. 25€). Myös kankaita pitää haalia (kotinurkkiin pölyttymään). Ei myöskään sovi unohtaa, että viimeisinä päivinä on käytävä kaikkien ystävien ja puolituttujen kanssa syömässä ja ehdittävä vierailemaan jokaisessa kivassa ravintolassa, käytävä elokuvateatterissa ja vielä torilla ostelemassa mausteita. Samanaikaisesti on rutistettava neljä päivää töissä, otettava selvää tulevista matkustuskohteista ja niihin liittyvistä asioista (esim. kulkuyhteydet), pyykättävä, pakattava ja ennen kaikkea – valmistauduttava henkisesti reissaamiseen. Tekemistä riittää, vaan aikaa ei – joten eipä ruveta ahnehtimaan! 

Laura kävi torstaina ottamassa pikkuletit paikallisessa parturissa. Myös hiusten lyhennys kuului tilaukseen, ja se hoidettiin yhdellä saksien napsautuksella, joten siinä ei turhia aikailtu. Lauantaina marssitiin uima-altaalle, ja ainakin Joonas poltti itsensä kohtalaisen perusteellisesti. 

Keskustorilta

Mausteita keskustorilla

Keittio

Vielä viimeisen kerran sama ruokalista; sunnuntaina riisiä ja kanaa, maanantaina spagettia ja jauhelihaa, tiistaina chapattia ja papuja, keskiviikkona riisiä ja lihaa, torstaina riisiä ja papuja... sitten suunta kohti Dar Es Salaamia ja Zanzibaria, jossa tarkoituksena löhötellä jokunen päivä. 

Moshi TJ 5 – lähtolaskenta alkaa! Työkuulumisia ja viimeisiä käänteitä vielä luvassa ennen perjantaita. BAADAYE!

LJ

Paljon puhuttu Mombasa

Lähdimme Moshista torstaiaamuna pienen pohdiskelun jälkeen, sillä Laura oli oksentanut ja voinut pahoin vielä yöllä. Aamulla olo oli kuitenkin parempi, joten päätimme ottaa pienen riskin ja lähteä matkaan - olihan liputkin jo ostettu. Pari nappulaa naamariin ja nokat kohti Mombasaa. Riski oli ottamisen arvoinen, sillä mitään merkkejä huonovointisuudesta ei enää ilmennyt myöhemminkään. 

Matka Mombasaan kesti melkeinpä kahdeksan tuntia, eli tunnin-pari pidempään kuin mitä oli informoitu. Tie etenkin Kenian rajalta Tavetasta Voihin asti oli todella kurjassa kunnossa - pääasiassa kuoppaista hiekkatietä, ja asfaltoidutkin osat oli parempi ajaa pientareella. Matka meni mukavasti sipsien, banaanien ja veden voimin, ja kahdeksan tunnin aikana oli tasan yksi vessatauko - sekin puskassa. Rajanylitykset sujuivat muitta mutkitta, joten Joonas panikoi taas turhaan. Perille päästyämme meidän oli tarkoitus tavata paikallinen ystävä Howard, mutta ongelmat puhelinyhteyksissä turhauttivat ja päätimme ensin etsiä itsellemme yösijan. Hotelli löytyi lyhyen etsinnän jälkeen melko hyvältä sijainnilta aivan keskustasta - tosin ensimmäisenä yönä totesimme, että olisi ollut ensiksi fiksua tarkistaa sattuuko hotellimme olemaan juuri moskeijan vieressä, vieläpä meidän huoneemme ikkuna moskeijan suuntaan. Sattuihan (sanan joka merkityksessä) se. Korvia repivään kaiuttimen ääneen herätessään sitä hoksasi heti, että kello on viisi. 

Howard ja myö

Saimme vihdoin jonkinlaisen yhteyden ystäväämme, ja hetken kuluttua hän odottikin jo hotellimme aulassa. Siitä matka jatkui lyhyellä opastetulla kaupunkikierroksella illalliselle paikalliseen ravintolaan, järkyttävän kokoisten ja herkullisten annosten äärelle. Howardilla olikin meille jo viikonlopun suunnitelmat valmiina, joten lähdimme pian illallisen jälkeen keräämään voimia tulevia päiviä varten. Perjantaiaamuna lähdimme yhdeksän jälkeen ensin katsomaan Fort Jesusta, yhtä kaupungin vetävimmistä turistinähtävyyksistä, jonka jälkeen kävelimme hieman Mombasan kauniissa vanhassa kaupungissa. Täytyy myöntää, ettei Mombasan kaupunkialue vastannut oletuksiamme turismikeskuksesta, eikä keskustassa näkynyt kuin muutamia valkoisia. Voisi sanoa, että Mombasan keskusta ja vanha kaupunki vielä sentään sisälsivät aitoa afrikkalaista tunnelmaa ja elämää. Kolonnialismin jäljet (vaikka paljon vanhaa kaupunkia on ehditty jo tuhotakin) etenkin vanhassa kaupungissa tuovat oman historiallisen säväyksensä afrikkalaiseen kulttuuriin, ja esimerkiksi entinen orjatori oli kiinnostava nähdä - tosin vain ohimennen. 

Mitkä matkustajarajoitukset?

Kaupungissa kiertelyn jälkeen otimme matatun (lue: daladala) kohti Nyalia, Mombasan porvaristoaluetta, ja Mombasan pohjoisia hiekkarantoja. Nyalissa näimme ensi kertaa sen Mombasan, mikä meidän mielikuviimme kyseisestä kaupungista oli piirtynyt; suuri ostoskeskus, paljon turisteja tai sinne muuttaneita länsimaalaisia, lukemattomia baareja ja ravintoloita sekä ennen kaikkea kilometritolkulla rantaviivaa täynnä toinen toistaan hulppeampia rantahotelleja (joista yhden pihalla oli jopa mikroautorata). Kuten olettaa saattaa, paikka olisi monelle aurinkoa (ei rauhaa) rakastavalle oikea paratiisi äärettömiin jatkuvine, valkoisine hiekkarantoineen, joilta jokaiselle löytyy oma paikkansa aurinkotuolille (sesonkiaikaan voi tosin tehdä tiukkaa) ja monipuoliset aktiviteettimahdollisuudet. Aktiivisemmille on tarjolla useita urheilumahdollisuuksia; purje- ja leijalautailua, vesijetteilyä, liitovarjoilua, laitesukellusta ja purjehtemista. Laiskemmille lilluttelijoille tarjolla on aurinkotuolissa makoilua, snorklausta, uiskentelua ja kamelilla ratsastusta valkoisenhohtavalla rantahietikolla. Pitkin rantaa on myös lukuisia rantaravintoloita isoine screeneineen, karaokelaitteineen ja tietysti laajoine ruoka- ja juomavalikoimineen. Auringonpalvojan ei myöskään tarvitse juuri eväänsä liikauttaa ostaakseen tuliaisia tai matkamuistoja, sillä rannalla on muutamia isompia matkamuistomyymälöitä, sekä yksittäisiä kaupustelijoita rannerenkaidensa ja kaislahattujensa kanssa. Mikäpä siinä siis oleskellessa. Kaiken kukkuraksi kenialainen elintaso on melko alhainen, joten töissään loppuunpalaneiden Euroopanomistajien on edullista ottaa kaikki hyöty irti lillutellessaan työkengissä kovettuneita varpaitaan Intian valtameressä - juoden samalla vaikka samppanjaa ja syöden länsimaiseen hintatasoon nähden naurettavan edullisia (joskin kuitenkin turistihintaisia) meriruokia, esimerkiksi kilpikonnaa. Satojen muiden kohtalotoveriensa kanssa. Kyllä, joku voisi kutsua sitä unelmiensa täyttymykseksi. Ja toisaalta, matalan sesongin aikaan se voi sitä ollakin.

Palattuamme turisti-Mombasasta Mombasan keskustaan kävimme illallisella paikallisravintolassa. Etenkin Lauran annos oli uusi tuttavuus; kenialainen paikallisruoka, joka muistuttaa perunamuusia mutta sekaan on muussattu ainakin papuja ja maissia. Ruoan väri oli epäilyttävän vihreä, mutta annos todella hyvänmakuinen. Koska Mombasassa oli huomattavasti kuumempi kuin Moshissa, väsymys lamautti matkailijat ja lähdimme illalliselta nukkumaan. Lauantaiaamuna kävimme varaamassa paluuliput Moshiin - päätimme kokeilla eri bussifirmaa kuin tulomatkalla, mikä lopulta osoittautui hyväksi valinnaksi. Lippukauppojen jälkeen otimme matatun kohti Likoni-lauttaa, jolla ylitimme pienen lahden Mombasasaaren ja Likonin välissä. Likonista jatkoimme Ukundan kaupunkiin, jossa sijaitsevat Mombasan alueen parhaat rannat; Tiwi ja Diani beach.

Lauran herkku

Työn raskaan raatajat

Kuten kuvitella saattaa, Tiwi ja Diani ovat Nyalin lisäksi aluetta, jotka vetävät järkyttäviä määriä turisteja puoleensa. Me päätimme keskittyä Diani beachiin, koska aikaa oli rajoitetusti. Alueella on hyvänkokoiset supermarketit, useita turistimyymälöitä hienoine ja erittäin kalliine tauluineen, paljon baareja, rantahotelleja sekä hienoa ja - sanomattakin selvää, valkoista hiekkaa kilometritolkulla. Nähtiinpä muutamia apinoitakin palmujen varjoissa hyppelehtimässä ja kameleita makoilemassa tyytyväisinä siitä, ettei sillä hetkellä tarvinnut sykkiä turisteja kuskaillessa. Rantaravintolassa ranskikset ja juomat olivat triplahintaiset keskustan paikallisravintolaan verrattuna, mutta kummasti oli baarissa porukkaa. Diani beachilla menikin myöhään iltapäivään, ja sen jälkeen olimme niin väsyneitä, että ennen illalliselle menoa kävimme hotellilla suihkussa ja lepäilemässä. Illallisesta tulikin melko hintava, kun ensin Joonas oli erittäin närkästynyt ruoka-annoksen pienestä koosta, ja piti käydä syömässä lisää. Sitten Lauralla iski vielä hinku saada jäätelöä, niin olihan viimeisen illan kunniaksi syötävä kunnon jälkkäritkin. Sitten tutimaan, ja aamukuudelta ylös, ulos ja bussille.

Mombasa jäi taakse hyvillä mielin; oli mukava nähdä kaupunkia oikein paikallisen opastamana, ja toisaalta ne paljon puhutut hiekkarannatkin olivat näkemisen arvoiset - joskin odotuksiin nähden lievä pettymys. Toisaalta tuntui taas hyvältä paeta hektistä ja kuumaa suurkaupunkia pölyiseen ja tuttuun Moshiin. Tulipa muuten todistettua monesti täällä kuultu väite, että kenialaiset ihmiset ovat töykeämpiä kuin tansanialaiset. Etenkään suurkaupungin kiireisessä maailmassa ihmisillä ei tuntunut olevan aikaa olla toisilleen ystävällisiä. Turisteja kohdeltiin nimenomaan turisteina, objekteina, kävelinä rahakasoina eikä ihmisinä muiden joukossa. Kiitos paikallisen ystävämme, saimme ruuat ja kyydit oikeaan hintaan, eikä siihen mitä on tapana turisteilta pyytää. 

Bussimatkalla nähtiin kirahvi. Se söi puusta.

Auf wienerschnitzel

JL