Paluu paratiisiin

Kulunut viikko on ollut ihanan hiljainen; maanantaina mzungu housessa asuneet britit lähtivät lataamaan, ja tiistaina meidän suuri idolimme, calgarylainen seniorivapaaehtoinen Margaret jatkoi matkaansa kohti Victorian putouksia. Jäljelle jäi meidän lisäksi kaksi suomalaista tyttöä ja muutamia muita vapaaehtoisia, joista osa lähti loppuviikosta pois. Saimme tavata perjantaina järjestön johtajan, kun hän tuli Darista Moshiin selvittämään suomalaistytöille aiheutuneita, käsittämättömiä monen viikon sotkuja (lyhyesti; he odottivat pari viikkoa työlupia, ja ne saatuaan eivät päässeetkään harjoitteluun sairaalaan, johon olisi pitänyt, saaden vielä käsittämättömän surkeaa ja töykeää kohtelua sairaalan johdon taholta).

Tällä viikolla on satanut ja ukkostanut jossain määrin melkein joka päivä, ja ilma on ollut ajoittain inhottavan hiostava ja nihkeä. Siivoojille on ollut töitä ainakin meidän mökissämme johtuen litrakaupalla jalkojen mukana tulevasta kuramäärästä. Hermanni Hämähäkin kavereita eikä muitakaan vierailijoita ole harmiksemme käynyt kyläilemässä. Sähköt ovat olleet poissa todella monena iltana, ja parina päivänä aikaisesta aamusta pitkälle iltapäivään. Olemme käyneet edelleen lenkillä muutamana päivänä viikossa, vaikka sängystä nousemisen kanssa on kieltämättä ollut välillä ongelmia.

Rakastuimme paratiisikeitaaseemme niin paljon, että päätimme lähteä sinne uudestaan, ja pyysimme suomalaisia tyttöjä lähtemään messiin. Sama taksikuski suostui lähtemään kanssamme hieman kalliimpaan hintaan, koska matkustajia oli tuplasti enemmän ja tie uskomattoman huonokuntoinen - eli iso riski autolle. Keidas oli edelleen yhtä upea, joskin turistit, muun muassa kolme maasturillista venäläisiä, onnistuivat pilaamaan aamupäivän rauhan melko mallikkaasti. Tällä kertaa muistimme ottaa mukaan vesitiiviin kamerapussin, jonka avulla voi näpsiä kuvia veden alta; ja kaikki neljä leikimme sillä kuin pienet lapset konsanaan. Kuvat ovat järkyttäviä.

Taksikuskin ottama riski kostautui, ja paluumatka meni mukavasti parin sadan metrin pätkissä - autosta oli hajonnut bensapumppu joten sillä ei pitkiä matkoja ajeltu. Olihan se kokemus seistä rikkinäisen auton vierellä hiekkatiellä keskellä ei-mitään, seuranamme muutamia ohikäveleviä heimolaisia, aaseja ja vuohia. Jännitystä lisäsi hieman se, kun Laura innostui kuvaamaan ohikäveleviä heimolaisnaisia eivätkä he oikein innostuneet asiasta vaan tulivat vauhkoamaan swahiliksi jotain. Viimeiset viisitoista kilometriä jouduimme tulemaan dala-dalalla, kun taksikuski joutui jättämään autonsa korjattavaksi lähimpään isoon kylään. Ehdittiin juuri parahiksi perunamuusille kämpille. Kuskia ja hänen autoaan käy kyllä sääliksi, mutta onneksi hänkin suhtautui keljuun tilanteeseen hyvillä mielin ja huumorilla.

Porukkaa Moshin stadikalla

Sunnuntaiaamuna lähdimme suunnistamaan Ainon ja Satun kanssa kohti Moshin urheilustadionia. Kyseessä oli yksi suurimpia tapahtumia Moshissa, Kilimanjaro Marathon, johon osallistui tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa. Stadion oli tupaten täynnä, ja tunnelma - kuten asiaan kuuluu, äärimmäisen hikinen. Kaupungissakin oli muihin sunnuntaipäiviin verraten melko paljon porukkaa ja etenkin turistiravintolat olivat tupaten täynnä nälkäisiä juoksijoita. 

Lapset leikkii

Paratiisipicnic

Kirkasta?

Karkauspäivän kunniaksi olemme päättäneet ottaa ja karata Moshista joko keskiviikkoiltana tai torstaiaamuna. Karkumatkan määränpäänä on Itä-Afrikan Playa del Ingles - siispä rämäbussin nokka kohti Mombasaa, sen hiekkarantoja, kalliita hotelleja, turisteja ja maukasta meriruokaa. 

Palaillaanpa asiaan karkumatkan jälkeen totaalisen palaneina.

LJ

Hermanni Hämähäkki ja muita kertomuksia

Viimeisten päivien aikana olemme huomanneet sadekauden lähestyvän; viikon sisään on satanut jo kolme tai neljä kertaa, kerran oikein kunnolla. Sateet eivät ole olleet pitkiä, mutta niiden ansiosta on mahdollista hengittää edes hetki raikasta ilmaa (ja japanilaisturistit saavat hetkeksi riisua pois hengityssuojaimensa). Vedestä on muutenkin ollut tänä vuonna poikkeuksellista pulaa, joten se on tervetullutta. Ihmiset valmistautuvat jo sadekauteen ja laittavat peltoja viljelyskuntoon. Turistikausi alkaa pikkuhiljaa hiipua ja Moshi hiljentyä eurooppalaisista. 

Jo kuudes viikko Moshissa hurahti jälleen rutiininomaisesti, joskin muutamia kohokohtia siihenkin mahtui. Pari kertaa kävimme ystävämme Msaffen luona kokkikoulussa - hän opettaa meille, miten tehdä hyviä keittoja paikalliseen tapaan. Pienenä selvennöksenä; Msafiri oli Joonaksen ja Aleksin viimevuotisen asuinpaikan kokkina, ja hänen keittonsa olivat niin hyviä että kysyin josko hän ehtisi opettaa muutamia niistä. Kaksi kertaa on takana, ja pari kertaa ainakin pitäisi vielä käydä keittoilemassa. 

Ystävänpäivänä eli tiistaina heräsimme jo kuuden jälkeen ja menimme viereiselle pellolle katsomaan auringonnousua. Mennessämme näkyi vain hieman valoa taivaanrannassa, mutta parissakymmenessä minuutissa aurinko oli noussut jo kaukaisten vuorten yläpuolelle valaisten kauniisti ympärillä olevat maisemat ja Kilimanjaron lumihuipun. Päätimme ystävänpäivän kunniaksi skipata chapatti-papuillallisen ja mennä syömään kiinalaiseen. Paikka oli mukavan hiljainen ja ruoka (kalmaria eri muodoissa ja riisiä) oli todella hyvää. Mahat pullollaan laahustimme läheiseen ulkoilmabaariin lasillisille, josta sitten vielä katsomaan Mestareiden liiga-matsia Pamela bariin (ja kannatti mennä, pisteet oikealle joukkueelle). Säästimme hieman taksikuluissa, kun ystävämme lupasi saattaa meidät kotiin yhden aikaan yöllä.

Auringonnousu 

Perjantaina tarinat sarjassamme Rotat ja torakat saivat jatkoa; lueskelimme kämpillämme ja tapoimme aikaamme ennen illallista, kun Lauran kiljahdus rikkoi, ah, niin hartaan iltapäivätunnelman ja silmämme lepäsivät miltei nyrkinkokoisen hämähäkin kauniita muotoja katsellessa. Se oli ilmeisesti tullut ikkunasta, sillä se kiipeili verhoissamme juuri sängyn ja ikkunan välissä. Hermanni Hämähäkistä kuului suloinen runtsaus sen jäädessä sandaalin ja lattian väliin. Lattialla oli myös mukavasti siitä purskahtaneita nesteitä. Ettei meitä syyllistettäisi murhaajiksi, täytyy mainita että Hermannin päivät päätti ystävämme Frank (johtuen siitä, ettei kumpikaan meistä uskaltautunut lähellekään verhoa). Hermannin poikkeuksellisen suuresta koosta kertoo, ettei paikallinen Frank itsekään ollut ikinä nähnyt niin suurta hämähäkkiä. Hermanni-parka.

Hermanni

Viikon ehdoton kohokohta liittyy kuitenkin viikonloppuun ja totaaliseen rentoutumiseen. Olimme kuulleet puhuttavan kuumista lähteistä Moshin ulkopuolella, ja koska viikonlopuksi ei ollut suunnitelmia, päätimme kysellä miten reissu toteutuisi käytännössä. Team leaderimme kertoi, että oikeastaan kuljetus ja mahdolliset syömingit olisivat ainoat menoerät, sillä sisäänpääsymaksu on naurettavan edullinen. Kuulosti lupaavalta, ja hän lupasi hoitaa taksin hakemaan meitä lauantaiaamuna kello kymmeneltä. Taksi tuli kuin tulikin ajoissa, ja matka kesti Moshista noin tunnin verran erittäin huonokuntoista tietä - ja upeita, joskin melko kuivia maisemia riitti. Kuuma lähde ei vastannut kummankaan meistä odotuksia; olimme odottaneet jotain pientä lammikkoa, josta pulppuaa vettä, jonkin kallion kupeessa ja paljon turisteja. Todellisuudessa näky oli kuitenkin aivan erilainen: keskellä todella kuivaa seutua savihökkeleineen, avautui tämä pieni, vehreä alue jonka kruunasi turkoosinsininen, kirkas- ja lämminvetinen, palmujen koristama pieni keidas, jota ympäröivät suurijuuriset puut luoden varjoa keitaan ylle. Alueella oli paljon erivärisiä lintuja ja näimme noin metrin kokoisen liskon luikertelemassa lammikon rannalla (joku jopa väitti sen olleen sukua krokotiilille, mutta rohkenemme epäillä). Paikka oli pala taivasta, pieni paratiisi keskellä ei-mitään - ja aivan loistava paikka piknikille. Kuuman ja pölyisen kaupunkielämän jälkeen tuntui mahtavalta käydä pulahtamassa kirkkaassa, juoksevassa, puhtaassa vedessä. Kaikenlisäksi saimme ilmaisen jalkahoidon, sillä keitaassa uiskenteli pikkuisia kaloja jotka tulivat jalkoihin syömään kuollutta ihoa. Ensin tuntui kieltämättä hieman arveluttavalta, kun huomasi jonkun nyhtävän jalkapöytää. Ja mikä parasta - turisteja ei ollut juuri nimeksikään, etenkään aamupäivällä. Kun lähdimme takaisin Moshiin, paikalle säntäsi useita maastureita täynnä ihmisiä. Kannattaa siis käydä aamupäivällä, tai vielä mieluummin viikolla. Halpa tapa viettää lauantaipäivä - ja ehdottomasti mieluisampi kuin YMCA:n uima-allas. Päätimme jo, että sinne täytyy vielä mennä uudelleen ennen kuin Moshi-taipaleemme päättyy.

Lauri Lisko

Paratiisi

Sunnuntaina suuntasimme Christ the King Cathedraliin kello yhdentoista messuun kanadalaisen rouvan ja irlantilaisen tytön (molemmat asustelevat Mzungu housessa) kanssa. Verrattuna luterilaisen kirkon meisinkiin, katolisessa messussa oli paljon enemmän meininkiä; kuorolaulu kuulosti upealta ja ihmiset taputtivat ja olivat menossa mukana. Papin saarnakin oli paljon vaikuttavamman ja vähemmän monotonisen kuuloinen kuin toissa viikon luterilaisessa messussa. Kirkko oli huomattavasti koristeellisempi, niin kuin katoliseen perinteeseen kuuluu, ja suurempi kuin luterilainen. Väkeä oli kuin pipoa, vaikka kyseessä oli jo aamun neljäs messu. Kolehdin lisäksi kirkon ulkopuolella olleet kojut, jotka myivät rukousnauhoja, ristejä, pieniä patsaita ja cd-levyjä olivat keräämässä kirkolle varallisuutta (pappismiesten uusia autoja varten?). Kirkon jälkeen lyllersimme lähellä sijaitsevan hotellin kattoterassille juomille, ja kävimme vielä syömässä buffetin samaisen hotellin ravintolassa. Perhe Hakalaan otettiin vielä yhteys skypettämällä iltapäivällä. 

Aika on kulunut myös kenkiä liimaillessa, sillä molempien sandaalit ovat revenneet useampaan otteeseen ja usemmasta paikasta. Joskohan matkavakuutus kattaisi uudet?

Tackar och pockar

L J

Moshi-maratonin puoliväli

Hedelmasalaattia ja joku porsas nenukki kahvissa

Moshissa asumamme aika alkaa olla puolessa välissä; viisi viikkoa on täällä jo eletty ja koettu, mutta onneksi on edessä vielä toiset viitisen viikkoa. Maraton on puolillaan, eikä edes hapota. Päivät kuluvat rutiininomaisesti: puoli yhdeksän maissa aamulla molemmat lähtevät omille tahoilleen töihin, iltapäivällä kahden aikoihin tavataan keskustassa jossakin kahvilassa tai ravintolassa, syödään lounas ja vietetään aikaa keskustassa, sitten illalliselle seitsemäksi asunnolle ja siitä vähitellen nukkumaan. Rutiinit ja työ tuovat elämään järjestystä ja pysyvyyttä. Ne ovat auttaneet asettumaan taloksi Moshiin ja tuntemaan olon kotoisaksi. Paikallisiin ihmisiin on saanut tutustua ja sitä alkaa tuntea kuuluvansa yhteen suureen perheeseen. Arjen vastapainoksi on tietysti hyvä rentoutua ja tehdä irtiottoja. Siihen on onneksi paremmin aikaa viikonloppuisin ja viimeistään sitten näiden tulevien viiden Moshissa vietettyjen viikkojen jälkeen. Kummasti on saanut aikaa kulumaan tuon viimeisen reissukuukautemme suunnittelussa ja etukäteen fiilistelyssä…

Viime viikonlopun rentouduimme Moshissa. Lauantaina aika kului altaalla ja pyöriessä paikallisilla markkinoilla, josta mukaan tarttui muutama vaatekappale muutamalla tuhannella shillingillä eli parilla eurolla. Markkinat olivat kuin suuri kirpputori, sillä suurin osa myytävistä vaatteista on käytettyjä ja lahjoitustavaraa länsimaista - kaikkea aina sukista toppatakkeihin (toppatakkeja Afrikassa??). Joitakin uusia tuotteita oli kuitenkin myös ostettavissa, tietysti kalliimmalla ja valkonaamalle myytäessä vieläkin kalliimmalla. Tuntuu kovin ristiriitaiselta, että lahjoitustavaraa lähetetään tänne ja täällä ne kuitenkin myydään. Onhan se tietysti elinkeino joillekin, mutta kaikkein köyhimmillä ei niitä välttämättä ole varaa ostaa halvasta hinnasta huolimatta. Mieltä lämmittää kuitenkin ajatus ja toive siitä, että eiköhän osa lahjoituksista päädy suoraan niitä tarvitseville – ilmaiseksi.

Moshin luterilainen kirkko

Sunnuntaina suuntasimme keskustan isoon luterilaiseen kirkkoon aamukymmenen jumalanpalvelukseen paatuneita sielujamme virvoittamaan. Olimme paikalla hieman ennen messun alkamista, jolloin kirkko näytti vielä melko tyhjältä. Paikalliseen tyyliin sinne saapui kuitenkin ihmisiä vähitellen lisää tilaisuuden alettua ja loppujen lopuksi kirkko oli lähes täysi. Messu toimitettiin swahiliksi, joten saarnasta tai oikeastaan mistään muustakaan ei ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Messun kulusta ja puheen rytmistä oli tunnistettavissa ainakin Isä meidän -rukous sekä uskontunnustus.Messu oli yllättäen hyvin pitkälti melko samanlainen kuin Suomessa. Ennakko-odotuksien mukaan olisi luullut ja toivonut kuulevansa enemmän musiikkia, etenkin afrikkalaista sellaista sekä värikkäämpää saarnaa. Saarna kuulosti yhtä monotoniselta kuin usein Suomessa, yhtään väheksymättä niiden sisältöä kummassakaan tapauksessa (täkäläisen messun sisältöä tosin on vaikea arvioida mitenkään, kun siitä ei juuri mitään ymmärtänyt). Virsiä säestettiin pelkillä uruilla ja kirkkokuoro lauloi muutaman laulun kolehtia kerätessä.  Tämän yhden kirkkokokemuksen perusteella luterilaisen kirkon afrikkalainen messu Suomessa tuntuu enemmän afrikkalaiselta kuin aito afrikkalainen messu täällä. Mutta varmasti eri kirkkojen ja varsinkin kirkkokuntien välisissä tilaisuuksissa on paljon eroja.Ilahduttavaa oli huomata, että paikalle tultiin useimmiten koko perheen voimin, eli paikalla oli ihmisiä vauvasta vaariin (vrt. keski-ikä suomalaisessa sunnuntaijumalanpalveluksessa).Loppulaulun aikana kuljettiin kulkueena kirkon ulko-ovelle, jossa laulettiin loppuvirsi ja toivotettiin siunaukset siskoille ja veljille ennen koteihin lähtemistä. Kirkossa huomattavaa oli, että matala keski-ikä korreloi suoraan kovempaan puheen sorinaan (ja ääneen muutenkin; vauvan itku yms.), ja muutenkin joka sunnuntaisen ”pakollisen” messutradition vaikutus näkyi ihmisten olemuksissa; osa nukkui, eikä läheskään kaikkia näyttänyt kiinnostavan itse messun sisältö juuri ollenkaan. Jokainen voi sisimmässään pohtia, onko parempi tulla kirkkoon näyttääkseen hyvältä ja häiritsemään ihmisiä, joita asia itsessään kiinnostaa, vai jäädä kotiin.

Viikon varrella Joonas on potenut flunssaa – liekö ilmastointilaitteen aiheuttamaa vai jotakin muuta – aiheuttajalla ei niinkään ole väliä, mutta räkää on syljetty suurin piirtein afrikkalaisen perheen viikossa käyttämän vesimäärän verran. Parempaan suuntaan se on nyt kuitenkin kääntymässä. Torstaina menimme molemmat yhdessä koko päiväksi Lauran harjoittelupaikkaan, jossa Joonas pääsi seuraamaan Lauran työskentelyä sekä tutustumaan pikaisesti sairaalan psykiatrisiin osastoihin. Etenkin psykiatrinen osasto vaikutti mielenkiintoiselta, ja sieltä lupailtiin mahdollisuutta pidempään opintokäyntiin jossain vaiheessa harjoittelua. Saapi nähdä, miten se järjestyy. Eteenpäin mennään päivä kerrallaan ja järjetöntä vauhtia.


Hyvää tulevaa ystävänpäivää kaikille ja synttärionnittelut Mikalle (14.2)! 

Paikalliset pojat palloilee

Laura &Löpe

Kuulumisia sairaalasta

Physiotherapy department

Laura:

Pari viikkoa on jo vierähtänyt sairaalan fysioterapian osastolla harjoittelun merkeissä. Siinä ajassa on jo mukavasti ehtinyt päästä mukaan paikan toimintatapoihin ja käytänteisiin. Nyt vihdoin seuraa kuulumisia siltä saralta.

Sairaala, jossa työskentelen, on siis kaupungin julkinen sairaala ja kooltaan melko iso. Täällä sairaaloiden taso vaihtelee huimasti; osa on hyvinkin länsimaalaisia ja osa taas vaatimattomampia ja ei niin kehittyneitä. Oma harjoittelupaikkani kuuluu tuohon jälkimmäiseen kastiin. Hygieniataso, sairaalan kunto ja varustus eivät ole kovinkaan kummoisia. Toisaalta tällaisessa paikassa työskennellessä saa erilailla tuntumaa paikalliseen sairaalatyyliin kuin työskennellessä länsimaalaisemmassa sairaalassa, mitä meillä Suomessakin on. Ulkoisten tekijöiden lisäksi myös työskentelytavat ovat hyvin erilaiset mihin Suomessa on tottunut. Mitään ajanvarausjärjestelmää ei ole, vaan asiakkaita alkaa saapua paikalle aamusta lähtien ja heitä otetaan sisälle siihen tahtiin miten tilanne etenee. Joskus asiakkaat voivat joutua odottamaan vuoroaan jopa tunteja. Asiakkaita ei aina pyydetä sisään edes odotusjärjestyksessä; esimerkiksi lapset menevät usein muiden edelle. Samaan aikaan vastaanotolla asiakkaita voi olla useampikin ja toista asiakasta palvellessa voidaan välillä hoitaa alta pois joku nopeampi tapaus. Fysioterapiatilanne ei tosiaan tunnu kovinkaan yksilölliseltä, vaan ympärillä pyörii monia muitakin asiakkaita. Tällainen käytäntö tuntui aluksi kovin erikoiselta, mutta siinä on myös paljon hyviä puolia. Päivän aikana fysioterapeutti ehtii kohtaamaan useamman asiakkaan ja toisaalta jos joku asiakas jättää tulematta, niin eipä tarvitse odottaa seuraavaa tyhjän panttina. Täällä peruuntumisia tuleekin enemmän, sillä saapuminen sairaalalle voi olla vaikeaa huonojen kulkuyhteyksien tai epäsäännöllisesti kulkevan joukkoliikenteen vuoksi, rahat voivat loppua tai perheessä joku sairastua ja häntä on jäätävä hoitamaan. On tässä systeemissä sekin hyvä puoli, että jos joskus haluaa lähteä aikaisemmin töistä, se onnistuu hyvin, sillä ei ole luvannut kenellekään asiakkaalle tavata tätä tiettyyn aikaan. Yleensä fysioterapeutti kuitenkin vastaanottaa kaikki paikalle saapuneet asiakkaat samana päivänä, ettei kenenkään tarvitse lähteä tyhjin käsin paikalta pois. Se tietää kuitenkin sitä, että koska sairaalassa on tällä hetkellä vain yksi fyssari, päivät saattavat venyä välillä pitkiksikin.

Kaiken kaikkiaan työskentely täällä otetaan rennosti. Hakuna matata! Paikallisille odottaminen on normaalia, eikä sen niin väliä vaikka omalla vuorolla palvellaan välissä muutamaa muuta asiakasta. Eikä siinäkään ongelmaa, että välillä voidaan jättää asiakas tekemään lihaskuntoharjoittelua keskenään ja hakea itselle virvokkeita. Rennon ilmapiirin myötä myös oma jännittäminen on saanut jäädä sivummalle.

Fysioterapiaosaston asiakaskunta on hyvinkin laaja-alaista. Tähän vaikuttaa osittain se, että kaikenlaiset tapaukset tulevat samalle fysioterapeutille, kun taas suomalaisessa sairaalassa eri osastoilla työskentelee usein omat fysioterapeutit.  Mutta onpa työ ainakin vaihtelevampaa. Samat sairaudet ja ongelmat tuntuvat aiheuttavan fysioterapiakäyntejä täälläkin kuin Suomessa. Harmillisen siitä tekee kuitenkin se, että monessa tapauksessa tilanne on kuitenkin esimerkiksi leikkauksen tai sairauden alkamisen jälkeen ehtinyt mennä huonommaksi. Fysioterapiaa tai tarvittavia muita hoitokeinoja ei ole välttämättä pystytty aloittamaan riittävän aikaisin rahallisista tai muista syistä johtuen. Tilanne on tietysti tällöin paljon haastavampi kuntoutuksen kannalta. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että täällä välineitä ei ole ollenkaan tai jos on, niin ei ainakaan riittävästi tai tarpeeksi hyviä.

Onneksi osa asiakkaista puhuu englantia ja osan kanssa pystyy kommunikoimaan hieman myös swahiliksi. Aina ei pysty kuitenkaan kyselemään asiakkaita kaikkea mitä haluaisi, sillä joko oma kielitaito loppuu tai sitten asiakas ei ymmärrä tai osaa vastata. Tämä tuottaa välillä vähän ongelmia ja turhautumista, mutta onneksi näissä tilanteissa voi kääntyä aina ohjaajan puoleen. Asiakkaat ovat ottaneet minut kuitenkin lämpöisesti vastaan ja ovat kiitollisia pienistäkin asioista. Nauru on usein se elementti, millä saa yhteyden ihmisiin, vaikkei muu ymmärrys kohtaisikaan.

Hamstring-treeni

Fysioterapian välineistöä ja tiloja

Hoitopöydät